perjantai 19. lokakuuta 2012

Kohti unelmia



Mitäkö minulle kuuluu näin pitkästä aikaa? Ihan oikeasti? Olen siis ollut tämän vuoden sairaslomalla ja pohtinut mitä tahdon elämältäni, mihin pystyn, mitkä ovat haaveeni ja samalla mikä olisi todellista. Olen päätynyt joka kerta samaan tulokseen, tahtoisin kirjoittaa. Haluan käydä uusia kursseja ja jos palaan pidemmäksi aikaa koulun penkille, pitää kyllä pääaineeni olla jotenkin äidinkieli ja kirjoitus. 

Mielestäni sanalla on suurempi vaikutus, kuin ihmiset antavat sille arvoa. Sanat lohduttavat, sanat voivat suistaa meidät suoraan syvimpiin pohjamutiin. Sanat voivat saada meidät voimaan pahoin, suuttumaan ja jopa punastumaan. Olemme keksineet satoja tuhansia sanoja, erilaisia kieliä ja silti niin usein tuntuu etten saa niillä kaikilla kaunissointuisilla sanoilla mitään irti itsestäni. 



Kun puhun, olen kovaääninen ja puhun niin nopeasti, että usein lauseista jää sanoja välistä tai alan änkyttämään. Se on läheisimmilleni tuttua, mutta uudet ihmiset saattavat jäädä kummastelemaan. Kirjoittamiseen taas pystyn keskittymään paremmin ja haluan jatkuvasti kehittää itseäni. Kirjoittaa uusista asioista ja toivoa, että joku päivä tavoitan vielä sen ihmisen, joka haluaa lukea tekstiäni ja saada erilaisia tunteita aikaiseksi. 

Kun opin lukemaan, se kävi vaikeasti, siskoni joutui aina maanittelemaan minua vessasta, koska jokaisen tutor kerran jälkeen painuin vessaan poraamaan sitä kuinka hidas olen. Sama metodi minulla ollut monissa muissakin aineissa ja asioissa, mutta olen päässyt taas rauhoittumaan, kun saan kirjoitusideoita tai pääsen kirjoittamaan. Päiväkirjoja on ilmaantunut monen kymmenen opuksen verran ja vuosien mittaan olen halunnut aina isona olla; kirjailija. Tai sitten toivoisin tekeväni artikkeleja, tai kolumneja. Mitä vain, missä minä saan suoltaa itsestäni jotain tekstiä. 



Asian hankaluus on tässä se, että omaan vuosien mittaan lyttyyn kasaantuneen itsetunnon. Muutamat läheiseni ovat saaneet sen taitettua hieman enemmän pystyyn, mutta heikko itsetuntoni on johtanut siihen, että olen usein masentunut ja masentuneena harva jaksaa luottaa itseensä yhtä paljon, kuin se tukihenkilö siinä vieressä. 

Eilen silti, (suhteellisen vahvan) maniani puuskassa (näin vaihteeksi) sain uskallusta yrittää päästä Cosmon kilpailun avulla tavoittelemaan mahdollisuutta päästä kirjoittamaan isolle lehdelle. Olin niin innoissani, että sain suorastaan sydämentykytyksiä sisäisestä vahvuudestani ja siitä, kuinka haluan kirjoittaa upeita tekstejä ihmisille jotka tarvitsevat sisäisen energiani tuomaa inspiraatiota kirjaimien muodossa. En pystynyt olemaan hymyilemättä ja halusin suorastaan huutaa ihmisille, että pystyn siihen. Olin aivan innoissani siitä, että uskallan tehdä jotain tälläistä, että minä ylipäätään uskallan. Minä kerrankin pystyisin tavoittelemaan haluamaani, unelmaani. Lähdin mukaan niin, että asiasta tuli suorastaan sydämen asia. 



Valitettavasti yöllä maniani kääntyi masennuksen puolelle, jysähdin hurjista haaveista ja uskalluksistani takaisin ja lujaa. Olo oli suorastaan tyhjä. Mieli tupsahteli vahvan voitonhalun jälkeen yhtäkkiä: "mitä minä ajattelin, en minä voi voittaa." Nyt näin yön yli asiaa miettineenä ajattelen, että no ehkä en voikaan voittaa. Mutta haluan silti koittaa edelleen tehdä kaikkeni. Koska luovuttaminen on aina ollut se asia minkä olen tehnyt. Näin eilen uuden puolen itsestäni, se puoli haluaa tavoitella niitä kauan olleita unelmia, se puoli haluaa olla itsevarma ja tehdä asioita ylpeydellä. En ole ehkä maailman paras kirjoittamaan, mutta jokaisella on oikeus uskoa itseensä ja uskaltaa tehdä mitä haluaa elämällään. Kenties tämä on se ponnahduslauta sille mitä minä haluan tehdä. Ei ole yrittämistä, sitä joko luovuttaa. Tai voittaa tehdessään, vaikka ei aina voittaisikaan kilpailuja.


/Leena

P.s Sain uskallukseni takaisin, eli kaikki ne jotka haluaa auttaa, voi saada muutkin äänestämään, laittaa linkkiä blogilleen, facebook seinälleen, mitä tahansa. Yli 1200 ääntä pitäisi saada ennen ensi keskiviikkoa jolloin kilpailu päättyy. Loppuen lopuksi, ei mikään ole niin mahdotonta, etteikö asioiden hyväksi voisi vaikuttaa, edes pienellä tykkäyksellä.

6 kommenttia:

Myrika kirjoitti...

Toivon sydämeni pohjasta, että voitat! On hienoa, että olet lähtenyt toteuttamaan haavettasi. Ja vaikka nyt ei tärppäisi, jatkat yrittämistä.
Eilen mieheni kanssa puhuttiin, että voisi ottaa kaupunkiin yhteyttä ja kysellä esim vanhoista väestösuojista, että pääsisikö niitä tutkimaan tms ja sanoa että kirjoittaa niistä artikkelia, kirjoittaa jutun ja koittaa saada jonkin kaupunkilehden julkaisemaan jutun. (tosiaan, mieheni haluaisi olla "toimittaja" ;) Joskus unelmia täytyy lähteä niinsanotusti "pohjalta" tavoittelemaan.
Jatkat vain uskomista itseesi, sillä tavoin saavuttaa paljon! :)

Laura Morrigan kirjoitti...

I, too, sound better on paper than in real life. I talk too fast and say things without thinking. When I write, it sounds so much better, it just naturally comes out right. I am working on a story now. If you feel like writing, I urge you to just do it! Good luck!

Mama D kirjoitti...

Lykkya pyttyyn kilpailuun ja jatka kirjoittamista. Pidan blogisi lukemisesta :)

Leena kirjoitti...

Myrika: Saas nähdä mitä tapahtuu!

Laura Morrigan: Thank you! :)

Mama D: Kiitoksia :) Hyvä että blogi miellyttää!

Vulcan_Butterfly kirjoitti...

Beautiful photos!

Leena kirjoitti...

Vulcan_Butterfly: Thank you so much!