maanantai 31. maaliskuuta 2014

Grey moment



Harmaat hetket ovat hetkiä niiden loistavien sinisten välissä. Harmaana hetkenä sitä ei ole enää varma kuka on, mitä tekisi tai edes miten päin olisi. Sitä tekisi vain mieli tuijottaa seiniä loputtomasti ja toivoa edes hetken verran kevään valon tuovan jonkinlaista väriä kallon sisäpuolellekin. Toisinaan sitä tekisi mieli jäädäkin harmauteen, jäädä osaksi maailmaa, jossa itsensä näkee vain kuluneena ja mustavalkoisena, kuin vanhoissa valokuvissa. Sitä miettii kuvaa katsoessa, tunnistaako siitä enää itseään vai jonkun ihmisen, joka vain toivoisi olevansa. Tai jotakin hirveää, jota ei tahtoisi näyttää maailmalle.

Koin tänään harmaan hetkeni. Istuin tuijottamassa seiniä ja vasta puhuttuani Saijalle sain selvyyden mikä sen olon aiheutti. On siis aika puhua hetki Luurankoja kaapissa asiaa, eli niistä salaisista inhottavista ja epämukavista tunteista ja salaisuuksista joita sisällä aina pitää. Salaisuuksien ongelma vain on siinä, että kun ne sanoo ääneen, ne ei ole salaisuuksia. Siksi blogin pitäminen on mahtavaa, koska kerran, kun joku asia on kerrottu, se on jaettu niin monelle, ettei se enää ikinä ole salaisuus. Ja salaisuudet voivat kaivertaa, saada olon vielä pahemmaksi ja muuttaa persoonaa. Sellaiseksi harmaaksi. Oma minäkuvani on usein suoraan verrannollinen muihin. Ei välttämättä siihen, mitä muut ajattelevat, vaan miten he käyttäytyvät. 

On suorastaan järkyttävää, että nykyaikana käytöstavoillani ei ole enää mitään merkitystä. Sitä voi nauraa toiselle päin naamaa, kritisoida toisen ulkonäön perusteella ja tuomita toisen siltä seisomalta. Me kaikki teemme sitä taatusti. Mutta harmaina hetkinä muistan viime aikaisimmat ikävät käyttäytymiset ja tajuan, että mennyttä on todella vaikea jättää taakse, vaikka olisikin antanut anteeksi. Joskus me muistamme liikaa. Tällä kertaa mietin miksi se, että näytän niin nuorelta (ilman meikkiä mua luullaan aina 16-vuotiaaksi), tekee musta jotenkin tyhmän, kokemattoman ja tuomittavan. Ja miksi iloinen persoonani ja avoimuus tuomitaan tungettelevana, mua on luultu joko känniseksi tai että kärsin jonkinlaisesta mielenterveyshäiriöstä johtuen innokkaasta puheesta. Onko se, että joku näyttää nuoremmalta ja onnelliselta joku syy nauraa toisen unelmille, tavoitteille, päämäärille? Entä jos ei toitota kaiken aikaa tekevänsä kovasti töitä jonkun asian eteen, niin tekeekö se silloin jonkun laiskaksi? On käsittämätöntä, miten sitä unohtaa, että me emme tiedä toisista kaikkea, emmekä tajua kuinka toista voi loukata sanomalla, mitä sinä siitä tiedät. Koska toinen voi oikeasti tietää. Todella hyvin. Ei kaikki iloiselta ja onnellisilta näyttävät henkilöt ole feikkejä jotka esittää. Eikä aina tarvitse olla joka asiasta kateellinenkaan (koska ainahan me jollekin olemme, minäkin.. köh köh..), vaan joskus sitä voisi iloita toisen puolesta. Jaettu hyvä antaa paljon kaikille. Eikä sen tarvitse olla hyväntekeväisyyttä tai suuria eleitä, kalliita lahjoja. Se voi olla ihan vain hyvää käytöstä.


Grey moments are the moments when you really want to stare at the walls and just be. Colors seems to fade away and blue moments are just a memory you don´t to seem catch anymore. While you keep waiting your blue moments back, you stare yourself like you are old photographe picture, colors are only white, grey and black and the whole picture is almost falling apart. You keep wondering who you are and are they anything that you would like to see more.. or less.

I had that moment today. I realised it until I talked my friend Saija and remembered how people had made me feel about myself. My self-image is trashed once again, not what they say but how they behave around me. Some think I am stupid because I look so young (without make up I always look like 16 years old) or that my dreams doesn´t count (´couse what would I know about life?). And because my personality is really outgoing, open and I laugh and talk loud and be just happy and well.. me, it is like I am crazy or drunk. So, why I can´t be just me, just walk people if you don´t like. But why you just keep trashing me, keep laughing front of me or talk behind me back (like on the tv-shows and think I can´t hear you). It isn´t about my look. It is about my personality and my so called age. You can´t judge someone just by looking, and if you have something to say, say it only if I ask you. If you are not going to care about my feelings, I don´t care about your opinions. But still. I do. Because sometimes, when we forgive, we can´t forget. And try to be, even once, happy for some one, instead being jealous (I still know we all are sometimes). Sharing good isn´t always about giving money, expensive gifts or anything big things that you think that is being good to someone. Sometimes you can be nice to someone. Because that is what manners are. Why it is so hard to remember?

/Leena

6 kommenttia:

ohhhsally kirjoitti...

It’s hard because people need to hide they own rotten personalities and the easy way for them it’s to judge and analyze everything that is the opposite.
Love yourself and bury all that negative voices.*

Magda kirjoitti...

I am like you. When i am with friends i am very outgoing and i laugh and i am having fun. But sometimes i see that people misunderstand that attitude and treat me like i am some kind of a stupid baby. I mean, because i say jokes and laugh when i am out and want to have fun? It used to bother me very much but it took great effort to realise that they have the problem and not me. I will not be someone i am not just to please some people i dont even want to have as friends. I completely understand you and you know, i thought this happened to me only and i was feeling awful. But apparently there are SO many assholes out there who will make us/you feel worthless. You are not.

Beautiful text and pictures btw. Dont forget to love yourself even when people forget what being nice to one and other means.
<3

SugarRat kirjoitti...

Miä niiiiiin samaistun tähän kirjotukseen just nyt. Jösses en ole yksin! Ja joudun antaan kommenttini 2 osassa koska Blogger :D

Oon tavallani samankaltanen mua luulla ihan seoksi/humaltuneeksi tms koska oon niin avoin, spontaani, pirtee ja puhelias persoona... Oon miettinyt et piäiskö mun muuttua sen takia jotenkin "hallitummaksi" vähemmän spontaaniksi, hiljentyä välillä sen sijaan et pälättää menemään ja on just oma ittensä. Mutta... sittenhän en olisi minä? Vai kuinka se menikään? Mutta.. Sitten ei saisi muiden vihoja, kateutta, arvostelua ja haukkuja päällensä... Eikä tarviis yrittaa olla niin vahva koko ajan, kun vois vaan sulautuu siihen taustaansa ihan kiltisti. Mutta! Kun! Se ei tunnu yhtään omalta. Trust me oon tätäkin kokeillut, et voisinko olla joku muu ja erilainen kun olen. Eiköä sillä kokeilulla ollut mitään hyviä vaikutuksia itsetuntooni tai minä kuvaani. päin vastoin se melkein tuhosi mun nykyisen minäni.

Voisin kertoa tähän liittyvän tarinan jonka koin muutama kuukausi takaperin...

Monia mun persoona tuntuu ärsyttävän, jopa niin paljon et yhdessä fani tapaamisessa, jossa sain tavata yhden suosikki muusikkoni muutaman illan aikana ja sille juttelin siinä sitten useenkin otteeseen koska pysty ja voi ja sai! Sitä varten me siellä galleriassa hengattiin se 6h/ päivä... Ja koska muut eivät näyttäneet juttelevan hänelle syystä x tai y ja miulla oli oikeesti asioita, joista olin kiinnostunut kyseleen ja keskusteleen. Kun lopulta tuli aika sanoo hyvästi viimesenä iltana ja olin menossa takas hostellille, niin 4-6 15-18v tyttöä piiritti mut kadulla ja sano et he haluavat puhua mun asenteesta, käytöstavoista ja fanittamisen rajoista. Olin ihan puulla päähän lyöty et Täh for fucking real? Likkojen mielestä olin töykeä ja tungetteleva ja "omistin" liikaa aikaa muilta faneilta. Muutaman hetken jälkeen olin entistä enemmän järkyttynyt... Olenko ihan oikeasti tälläinen ihminen, etten huomioi muita? Olenko minä tuollainen, kun he kuvailevat?

SugarRat kirjoitti...

Jatkuu...

En ole eläissäni kokenut mitään vastaavaa tai vastaanvanlaista uhkaa vierailta ihmisiltä. (ja yritin pitää puoleni heidän näkemyksiään ja väitteitä vastaan niin aikuisesti kuin kykenin ilman, että olsiin pahentanut tilannetta olenhan sentään jo melkein 25... mutta eipä se mitään hyödyttänyt) Ja miksi tämä koko soppa? Koska juttelin avoimesti asioista ja kuulema estin muita faneja juttelemasta artistille. Jälkeenpäin sain myös tietää, että pilasin kuulema joidenkin kaukaa tulleiden ihmisten odotukset koko tapahtumasta. Tuntu tosi pahalta ja varmaan viikon verran sen jälkeen sätin itseäni erinäisistä asioista. Luulin oikeasti että olin tehnyt jotain hirvittävän väärää. Olinko?

Kunnes eräs paikalla ollut tyttö, jota olin rohkaissut menemään ja juttelemaan artistille, häntä ujostutti ja pelotti, että olisi uskaltanut mennä yksin... Tyttö oli seurannut tätä draamaa sivusta, facebookissa sitten otti miuhun yhteyttä. Hän sanoi, että oli tosi törkeetä niiltä tytöiltä kohdella mua silleen. Meillä kaikilla oli tilaisuudessa samat mahdollisuudet: jutella vapaasti artistin kanssa, niin paljon kun haluttiin. Jos olisin ollut tungetteleva ja epäasiallinen olisi staffi ja artisti varmasti minulle asiasta huomauttaneet... Luonteeni ja persoonallisuuteni vuoksi käytin paremmin hyväksi tapaamista, koska tilanne ei jännittänyt ja oli minulle luonteva. Muille tämä oli uhka olihan kyse "faneista", jokainen tahtoi osansa huomiosta ja mielellään sen kokonaan. Selitys kävi järkeen.

Olin myös järkytyksessäni kirjoittanut artistille itselleen anteeksi pyynnön, niin pahalta miusta tuntui. En olettanut vastausta halusin vaan, että hän tiesi, että jos olin jotenkin tungetteleva tms niin olin pahoillani. Vastaus kuitenkin tuli,(mistä olin ihan riemuna,)jossa hän kertoi, ettei todellakaan kokenut tilannetta mitenkään epäasiallisena vaan päin vastoin oli vaihteeksi mukavaa jutella oikeasti syvällisitä asioista. Hän toivoi, että tulee joku päivä uudestaan Suomeen ja tapaa minut siellä. Ja jokin aika tästä eteenpäin, hän kirjoitti myös blogiinsa asiasta ja miten kokee fanittamisen artistina. Teksti oli piristävää luettavaa, sillä siitä näin, etten ollut toiminut mitenkään väärin. Kyse oli vaan noiden muiden ihmisten negatiivisesta asenteesta omaan tapaani lähestyä ihmistä, jota arvostin.

Minulla on paljonkin harmaita päiviä, jotka aiheuttavat valkoisia hiuksia ja ryppyjä... pitäisi vaan aina muistaa, että on true to oneself ja millään muulla ei ole väliä. Sanoivatpa muut mitä tahansa ympärillä asenteista, persoonallisuudesta, unelmista jne ehk' meillä on vaan sellaisia tekijoitä meidän persoonissa, joista muut vain haaveilevat. Ei pidä antaa periksi sellaisille ihmisille xoxoxo

linnea-maria kirjoitti...

Beautiful photos!

Leena kirjoitti...

ohhhsally: That is so true. And I will, you need to do that too! <3

Magda: Don´t you forget that either <3 And I totally know what you are saying. There is nothing wrong being different kind of person who has outgoing personality. I rather be happy and laugh than be boring and quiet. And when you try to make yourself different than you are, it kills you inside.

SugarRat: Ei sitä tosiaan oo oma ittensä jos pitää alkaa muuttaa omaa persoonaa, oon huomannu että siitä tulee vaan kahta kauheampi olo, kuin siitä että kuulee sitä paskaa niiltä tuntemattomilta. Ja tosi tyhmää tommonen, että jos itse ei uskalla puhua ni sit mennää motkottaa muille jotka uskaltaa xD Tuskin sä oikeasti niiltä mitään pilasit, ehkä ne oli vaan väsyneitä siihen odottamiseen tai jotain ja sattu purkamaan sen turhautumisensa suhun, mistä sitä tietää. Tai sitten ihmisillä ei oikeesti vaan oo käytöstapoja. Ja kyllä se artisti sanoo jos on aina antaa aikaa muille, jos siis oisit ollu siinä liikaa. Josta päästään siihen, että eihän se sitten niin ajatellutkaan, että oisit ollu tiellä. Aivan mahtavaa, että näitäkin löytyy jotka ajattelee niinku kuuluukin. Että ollaan vaan tälläisiä kuin ollaan, mutta silti meidän kaikkien pitäs muistaa ajatella muita! ^_^ Haleja!

linnea-maria: Thank you! ^^