Suunta hukassa? - what is my style? vol 6

   Mustan jälkeen kaipasin pian takaisiin punaiseen, joten värinpoisto kehiin ja tukasta tuli oranssipunainen xD Mulla oli se pari kuukautta, ennenkuin uskalsin taas pistää punaiseksi. Tässä teille pari kuvaa keväältä -08, kun otettiin kuvia Lauran kanssa. Toi musta selästä avoin mekko on Lauralta, aivan ihana! Ei oo silti ollut kauheasti tarvetta käyttää sitä.. pitää ilmeisesti keksiä käyttöä. Olisin halunnut punaisen samettimekonkin, mutten saanut xD

  Plaah, vitsit on tylsää olla kipeänä kotona.. kun oli joululomakin jo, sitten viime viikko oli puolet pelkkää lomaa (ja lintsasin, koska halusin lopettaa koko koulun) ja nyt olen ollut vielä kaks päivää sairaslomalla, mä kyllästyn, niin tylsää! Onneks ei satu enää niin paljoa, mutta en mä edelleenkään kunnolla näe ja tää on toooosi turhauttavaa.

  Ja ihan kuin kipeänä olo ei olisi tarpeeksi, mulla on kauhea ahdistus pitkästä aikaa mun painosta (apua!). Vielä pari viikkoa ennen, kuin tää kuu loppuu ja saisin taas käydä vaa-alla, musta tuntuu, että painoa on tullut ainakin sata kiloa. Varsinkin, kun olen katsonut noita mun vanhoja kuvia, ei sais ikinä katsoa itsestään vanhoja kuvia.. argh. Huoh. Huonoi tsetunto on kai oleellinen asia kun on rähvänny viikko tolkulla sohvan pohjalla, eikä oo tehny muuta, kuin mässyttänyt ruokaa, mitä sitä nyt luulisi, että käy?

  Oon niin täynnä menneisyyttäni, että luulen välillä pääni räjähtävän muistoista. Kun viime viikolla (tyyliin vain kävin koulussa ja palasin seuraavalla bussilla kotiin) olin bussissa ja mietin juttujani niin kuumeisesti, aivan kuin aika olisi heitellyt siksakkia ja mä olisin yhtäkkiä ollutkin juuri siinä menneessä hetkessä. Jos joku on nähnyt Vuosi nuoruudestani- elokuvan ni sitä mä just tarkotan.. En melkein tajunnut jäädä oikealla pysäkillä pois, ehin just ennen kuin bussi oli lähössä liikkeelle. Missä ajassa mä oikein elän? Katon Sinkkuelämäätä (taas varmaan viidenkymmenen tuhannen kerran) ja siinäkin on liikaa juttuja jotka muistuttaa mua menneestä. En tiedä onko se juuri se asia mitä tartten nyt, että pääsen yli asioista jotka mua vaivaa, vai onko musta pikkuhiljaa tulossa pakkomielteinen?

   Onneksi mun terapeuttini (sillä oli käsi murtunut ja siksi se oli sairaslomalla jonku sadan vuoden ajan) on palannut takas ja sain sopivan ajan ittelleni ens viikoksi.. Johtuuko tää mun hetkellinen sekoominen taas siitä, etten oo päässyt oikeen puhumaan siitä? Kyllähän mä kavereille juttelen ja Janille, muttei se ole sama asia.. tai sitten pitäis vaan keskustella asiasta just sellasen kanssa, joka on samassa tilanteessa mun kanssani.

Mä haluan vaa-alle, miksi? Saamarin turha vehje sekin, saa aina olon tuntuu paskalta.

/Leena