Kuulumisia, etenemistä?

Viime aikoina ei ole ollut mitenkään kamalan suurta intoa kirjottaa. Päätin ennen loman alkua, että vietän tän pari viikkoa sillä tavalla, kun milläkin hetkellä tuntuu parhaalta, kumma juttu, mutta se on toiminut! Olen syönyt, kun on tehnyt mieli, jopa ihan melkein kunnon ähkyyn asti, eikä se tunnu lainkaan pahalta, koska mä annan itselleni luvan nauttia siitä. 

Jouluruoka on tosi hyvää, ah suomalainen ruoka. Miten moni ei sitä arvostakaan? Kuinka helppoa ja halpaa voi olla syödä terveellisesti ja itsensä täyteen? Nyt on lomasta kulunut 5 päivää, mutta vaikka olen ollut vain kotona ja tuntuu että olisin syönyt koko ajan, paino ei ole noussut. On vaikeaa ymmärtää itseä ja omia tunteita, ajatuksia tässä asiassa. Mä uskoin vuosia, että  syöminen lihottaa mut valaan kokoiseksi, että olisin pelkkää rasvaa. Aina tälläsistä pienistä asioista huomaan, kuinka hyvin mä etenen mun paranemisessa. 

Välillä luulen, että en mä tästä ole edistynyt paskan vertaa, että Mia pitää musta edelleen kiinni. No pitäähän se, ehkä aina siihen päivään asti, kun kuolen.. mutta mä olen nyt niskan päällä. Se on paljon mahtavampi tunne vallasta, kuin mitä Mia on ikinä mulle vallantunnetta antanut. Terveelle on vaikea selittää miten itse näkee ja tuntee syömishäiriön. Mulle se on pieni (miksi on pieni? se tuntuu kuitenkin niin massiiviselta) olento mun sisälläni, pieni piru joka vaihtaa ulkonäköään kauniista olennosta rauhan ja onnellisuuden lupauksineen kauheaksi möröksi joka mustaa mut sielua myöten. Nyt se tuntuu pieneltä piipittävältä ääneltä mun päässäni, jonka kanssa mulla on ollut kyllä pari riitaakin tässä parin viikon sisällä. Joskus riidat on käyneet niin vaikeiksi, että mä en oo vaan jaksanut enää esittää muille olevani kunnossa. Yritä siinä nyt selittää, että itket sen takia, koska pieni peikko sun päässäs käskee sun elämään kurjasti. Ei sitä oikein ymmärrä jos ei ole kokenut tätä.

Oon kattonu tänään dokumentteja erilaisista syömishäiriöistä ja niiden aiheuttajista, niitähän on monia ja jokaisella on omat syynsä miksi on tullut sairaaksi. Mutta eniten mua ihmetyttää tänään toi massiivinen määrä julkisuudessa, netissä.. Siis tehään jatkuvasti uusia ohjelmia, mitä nuoret ja aikuisetkin kattoo. Ne ei välttämättä tiedä koko asiasta, ennenkuin niiden roolimalli läjähtää telkkariin ja selittää näistä ja näistä ja päättää itte näännyttää ittensä nälkään. Vaikka siinä samassa asiassa kuinka toitotetaan, että tää on ihan kamalaa ja sairasta, katsoja huomaa silti (jos on alttius sairaudelle, niinku mulle kävi) vain sen, miten toinen laihduttaa näillä ja näillä vinkeillä. Siitä ottaa huomaamattaan mallia. Mä meinaan itsekin sortua siihen takaisin, mutta mä en halua enää. Brittien dokkareissa valitetaan, kuinka syömishäiriöt yleistyy, mutta tajusinpas äsken, että suurinosa mitä netistä löytyy, ainakin dokkareista, on tehty briteissä. Mitäs siinä valittamaan, ku saakeli itte annetaan sitä saakelin materiaalia sairastua. Se on kyllä jenkkien kanssa aika samalla viivalla noiden kauneusihanteiden ja sen tuputtamisen kanssa. 

Nykyään mä katson niitä siksi, että ne antaa mulle aina uusia katsontakulmia ymmärtää omaa sairauttani, miettiä miksi olen tuntenut aiemmin näin. Mä en ihan oikeasti ole huomannut koskaan omaa painoani, en oikeasti. Minäkuva on ollut siihen liian väärä. Sinänsä niin kauheaa, kuin se on sanoakin, että kaikki paha mitä olen elämässäni kokenut, on kasvattanut mua arvostamaan itseäni ja elämääni lisää. Mutta niinhän se on, sen tajuaa vasta mitä on, kun sen on menettämässä, se vasta onkin surullista. Kuinka itsestään selvänä me oikein pidetään terveyttä? Mä pidin sitä tosi itsestään selvänä, silti vaikka keho alko jo tökkimään mielen kera, musta tuntu, että kyllä mä silti vielä pärjään, en mä nyt oikeasti voi kuolla. Vaikka ihmiskeho onkin tosi kova jaksamaan ja sietää vaikka mitä, ei se loppuen lopuksi ihan kaikkea kestä.

Taidanpa mennä tekemään itselleni välipalaa,

Leena