tiistai 5. lokakuuta 2010

It's not me

I translate this later.
Suoraan mielestäni. Sairastuneille lukeminen omalla vastuulla. Mun on vaan pakko purkaa mieltäni, en jaksa kirjottaa päiväkirjaani nyt.

Mulla on samanlainen olo, kuin puolitoista vuotta sitten. Sellanen, että mä en ole minä. Kuljen sumussa, pidättelen joko itkua tai esitän edes jotain tunteita. En voi edes ajatella ruokaa, se ällöttää mua, pakotan itseäni syömään. 

Parin leivän, pienen sipsimäärän ainoa energia teki mulle ihan saakelin pahan olon. Olen syönyt kotona kurkkua ja yritin syödä riisiä chilikastikkeella, mutta mä en vain pysty. Itku kiristi mun kurkkuani, kun tuijotin ruokaani. En ymmärrä. En näe peilikuvista tajutonta läskiä enää, mutta Mia on ujuttautunut mun kehooni, mieleeni, käskee mitä mä teen. Tunnustin Janille suurimman syntini taas. Viime viikolla oksensin taas. Mä olen niin pettynyt itseeni. Mä en edes halua laihtua enää. Kai tää on johdannainen mun pahaan olooni. En keksi siitä pois pääsyä ja Mia yrittää siten päästä takaisin mukaan mun elämääni, käyttämällä sitä hyväkseen. Kai se kuvittelee, että tää helpottais mun oloani, vaikka tiedän paremmin. Mä en tunne oloani kovin.. omakseni.

Mä en voi, mä en pysty, sanoin kuvailemaan miltä musta nyt tuntuu. Lyhyesti sanottuna, paljon ja ei mitään. Pidättelin töissä koko päivän itkua. Asiaa ei auta yhtään se, että en pysty nukkumaan kunnolla, koska mun silmääni sattuu öisin aina tunnin välein. Kävin tänään apteekissa ostamassa lisää silmätippoja. Apteekkarin ilme oli aika näkemisen arvoinen, kun se katto mun reseptiä.. 180 ampullia menny kuukaudessa. Laskekaa siitä kuinka monta on pakko tyhjentää mun silmääni, jotta en kärsi kauheista kivuista.

Ystäväni soitti yöllä, sillä ei mee mitenkään hyvin. Miksi minun osakseni on tullut empaattinen lahja? Välillä se on kyllä enemmänkin kirous. Mä en jaksaisi nyt olla empaatikko. Omien paskojen tunteiden lisäksi märehdin muiden ongelmissa, miettin niihin ratkaisua, helpotusta, miten voisin auttaa. Ja kun en keksi mitään, turhaudun enemmän, syytän itseäni ja tadaa, olen miljoona kertaa paskemmassa olotilassa. Olen kaiken lisäksi tartuttamassa pahaa oloani Janiin, se tekee taas kaikkensa piristääkseen mua. Tälläsinä hetkinä, mä vaan mietin, miten toi mies voi kestää näin sairasta ihmistä kuin minä.

Mulla on fyysisesti niin tajuttoman paha olo. Verensokeri ja erilaiset puutostilat plus huonosti nukuttu yö, tuntuu mussa selkeästi siltä, että pyörryn jos en makaa. Tuntuu, että tajunta lähtee jos en kohta saa syötyä edes jotain enemmän. Taas on sellanen tunne, miten kukaan voi ymmärtää, että aikunen ihminen tekee itselleen tällästä.

Katson vanhoja kuviani, ei noista ole edes kauaa, joistain puolitoista-2 vuotta. En mainitse painoa, mutta varmaan kuvista jo näkee, että olin aika sairas. En jotenkin näe itseäni noista. Mun on vaikea tunnistaa itseäni. Vaikka tiedän olevani niissä. Mä muistan vaan tunteita joita sillon koin. Ajatuksia jotka pyöri mun päässäni. Oksensin vähintään 5 kertaa päivässä, laskin maanisesti kaloreita, en voinut nähdä ketään koska olin muka liian läski, ei kukaan olisi voinut katsoakaan mua päin. Mulla oli kamalia lihaskramppeja pitkin kehoa, mua sattu kävellä. Maha kramppasi välillä niin pahasti, että vietin päiviä sängyssä, useimmiten sanoan, että mulla on vatsatauti, sainpahan taas syyn oksennella ja vain olla rauhassa, nukkua, kärsiä kipuni. Päänsäryt, niskasäryt ja väsymys vei usein voiton, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Silti oli pakko tehdä jokapäiväset liikkumiset. Juoksulenkit, jumpat kotona. Mä olin kuolemassa, eikä mulle ollut apua. Yksi kavereistani kirjotti yhteen kuvaani, että jos painan (numeron piip) olen pian sairaalassa. No, eipä mua mihkään laitettu, tungettiin vaan lääkkeitä. Ihan kuin ne ois auttanut mua pitämään ruuan sisällä. Sillo kun olisinkin halunnut sen pysyvän, oli keho niin sekasin, että oksensin sen silti, vaikken halunnut. Ihan kuin olis närästänyt, tosi pahasti.Nyt mulla on, mutta tuntuu, että tää jatkuu vaan vielä, kuvittelin vain olevani onnellinen. Mitä, mitä mun pitää tehdä, jotta se onni vain jatkuisi, eikä tulis tätä kauheaa itsetuhosuutta, silkkää vihaa

Mä olen ollut tänään niin vihainen, turhautunut. Itseeni. Tästä kaikesta. Odotan kaiken aikaa, että muutkin myöntää vihaavansa mua. Mä odotan koko ajan, että ne sanoo mun esittävän kaiken aikaa. Useimmat ei usko, mä näen niiden ilmeistä. Ne uskoo ettei mua oikeasti vaivaa mikään. Mä haluan vain huomiota, mä haluan vain sääliä, paijausta, olen laiska. Mä en ole laiska, mä yritän niin kovasti, että se vie viimesetkin voimat. Mä yritän niin kovasti olla sellainen kuin pitäisi. Taas. Mä en osaa lopettaa sitä. Esittäminen, normaalin esittäminen, vie mut näköjään vain kauemmaksi siitä mihin tähtään, parantumiseen ja omana itsenäni olemiseen. Helvetti. Onko kenelläkään muulla tällästä samaa ongelmaa?

Ja miten helvetissä raha, raha! voi aiheuttaa niin suurta stressiä. Kun olin pyöriny sängyssä manaillen silmääni, ongelmia ja sitten vielä rahahuolia, nousin ylös vähän neljän jälkeen, vaikka herätys ois ollu vasta kuudelta. Mä vihaan rahaa. Se stressaa mua aina, on sitä, tai ei ole.

/Samperin turhautunut Leena.

7 kommenttia:

SmilingGirl kirjoitti...

Voi ei murunen. :'( <3 Muista, että kaikilla on tuollaisia päiviä. Mutta muistot on pidettävä muistoina. Niihin ei vaan voi enää palata. On jatkettava elämää. <3

Voimia! <3

DeadlyDame kirjoitti...

aww tää tää sai tipan linssiin. Paljon voimia sulle, kyllä sä vielä mian selätät. :o <3

tuli jotenkin tästä mieleen.. : http://www.sweetslyrics.com/456669.Johanna%20Kurkela%20-%20Sun%20Särkyä%20Anna%20Mä%20En.html :)

satua kirjoitti...

olen pahoillani, mutta en pysty jatkamaan blogisi lukemista. olen siinä vaiheessa omaa toipumistaisteluani, etten kaipaa minkäänlaista kimmoketta sairaille ajatuksille.

toivon, että pääset jaloillesi jokin kaunis päivä - sillä elämä on terveydestä taistelemisen arvoista.

olet ainutlaatuinen ja ihana tyttö. luotan siihen, että sinä selviydyt.

Gampela kirjoitti...

Luin tämän loppuun. Se toi minullekin omia aikaisempia muistoja mieleen. Muistan vieläkin sen kuin eilisen, sen tunteen kun ei enää tunnistanut itseään, vaan peilistä katsoi jokin aivan muu. Olin silloin sairas, Mian käskemä, ja peilikuva Minusta oli vihollinen. Aluksi se kiukutti, ärsytti, raivostutti, koko keho pyrki taistelemaan Miaa vastaan, mutta mieli oli heikko. Lopuksi sitä vain luovutti. Aika tuntui tuolloin pysähtyneen, mieli kuolleen. Elämä tuntui silloin perin turhalta, mutta siitä huolimatta ymmärsi viimein, että Miaa vastaan oli vain taisteltava. Se oli voitettava, vaikka vaikeaa se olikin. Ja sitä se on edelleen, vaikka siitä onkin jo aikaa. Mia osaa olla hyvin ovela, eikä se halua päästää irti, kun se on kerran uhrinsa verkkoon saanut. Mutta siltikin, meidän tulee olla vahvoja. Parantuminen on pitkä prosessi, ja välillä tulee takapakkeja. Vaikka asiat saattaisivatkin tuntua vaikeilta, parantumisessa ei silti saisi vaipua epätoivoon. Tulee olla vahva, ja ymmärtää, että pienin askelin tulee parhaimmmat tulokset. Ketän elämässäkin; Emme voi saavuttaa huippua hetkessä, vaan meidän on kivuttava sinne pienin askelin. Emme voi saavuttaa kaikkea kuitenkaan yksinm vaan tarvitsemme matkallamme kuitenkin tukea - ja se tuki on ystävät ja läheiset. Voimia!

SunriseSerenade kirjoitti...

Mulla on myös usein olo, että pilaan vaan kaiken ja muutkin kohta myöntää vihaavansa mua. Mutta tiedän ettei se ole ihan totta, tai ainakin yritän niin uskoa. Eikä se ole totta sinunkaan kohdallasi, eikä kukaan sua varmasti vihaa.

Tuossa alemmassa postauksessa oli noita päiväkirjoja ja ruokapäiviksiä ja täytyy sanoa että tutulta näyttää jotkin kohdat. Munkin päiväkirjoissa on paljon siitä mitä nyt taas olen sortunut syömään ja että koko päivänä ei enää mitään.

Pitää kai vaan keksiä itselleen tekemistä. Uusia ajattelemisen aiheita. Lähde vaikka jonnekin jonkun kaverisi kanssa tai yksin. En tiedä onko sulla siitä apua mutta mulla ainakin auttaa, jos keksin tekemistä ja lähden vaikka ihan itsekseni Helsinkiin tai meen tanssitunnille.

Sitä en tiedä miten ikävistä ajatuksista pääsee eroon, kun en itsekään niitä osaa selättää, ja kun en osaa niin tuntuu että hajoan. Ainoa mikä on auttanut on että pakottaa itsensä tekemään jotain muuta: vaikka katsoo jakson muumeja.

Countess Báthory kirjoitti...

Hei, onkohan lähettämäni maili tullut perille? En viittis ihan täällä alkaa huutelemaan siitä samasta aiheesta.

margai kirjoitti...

Ajattelen usein myös itse kulkevani sumussa. Liikun eteenpäin, menossa sinne minne pitääkin mutta loppujen lopuksi en tiedä kuinka pääsin perille. Tutut reitit näyttää oudoilta mutta jalat vaan liikkuu yksinään. Mieli jäi jonnekkin sillalle.

Tunnistan itseni tästä uskomattoman hyvin. En pidä blogia auki koska pelkään alkavani vuodattaa sinne kaikenlaista roskaa ja paljastavani että ole taas sortunut Mian tielle. Suurin huolenaihe on kuitenkin aina ollut se mentaalinen terveys, en tiedä onko se onnenpotku vai ei että siitä suuremmin kärsiessäni joskus ruumiininhokin jäi kakkoseksi. Koita jaksaa, kulta, kaikki kääntyy vielä parhain päin (pakkohan sen on, eikö?). <3