lauantai 13. marraskuuta 2010

Sekavuustila

Mulla on hirveä hinku kirjottaa, mutta mä en saa vaan mitään tekstiä aikaseksi. Päässä lyö tyhjää. Mulla on kaikki niin hyvin, ainut mikä mättää on toi Mia. Miksei se jätä rauhaan? En arvannut koskaan, että se olis tällästä taistelua.. tällästä tuskaa. Uusien tapojen vaihtamista toisiin tapoihin.

Mutta en oo aiemmin ollut näin päättäväinen tän asian kanssa. Mä aion parantua. Mä haluan parantua. Ihan itseni vuoksi. Ensin ajattelin, että haluan sitä Janin takia. Ensin ajattelin myös, ettei muut vaan anna mun laihduttaa ja tehdä mitä haluan, kiukuttelin, kun en saanut haluamaani. Nyt olen tajunnut, että tätä mä tarvitsen, näin mun pitääkin tehdä. Ottaa oma elämäni omiin käsiini. Vaikka tuleekin jatkuvia takapakkeja, mä en aio luovuttaa. Käsittämätöntä, kuinka kauan tän asian tajuaminen kesti.

Oon huomannu, kuinka mun itsetuntoni on noussut (oikein kohisten), mutta se vaatii silti ihan järkyttävän määrän työtä. Loukkaannun edelleen pienistä asioista. En sentään vollota enää joka pahuksen asiasta, en tunne olevani syyllinen kaikkeen vääryyteen (tyyliin koko maailmassa), olen alkanut oppimaan itseni hyväksymistä. Joillekin ne pienet asiat on nimenomaan pieniä, mulle ne on suuria. Aina, kun käy vastoinkäymisiä, olen kehittänyt itselleni niitä pahoja tapoja, aina ne samat tunkevat silti esiin. 

Kun on elänyt tietyllä tavalla melkein koko elämänsä, miten voi kuvitellakaan, että kaikki samantien muuttuisi. Muistan, kuinka mulle on sanottu ties kuinka monta kertaa; "Mikset vain syö?" "Mikset vain ole normaalisti?" "Mikset vain lopeta?" "Oletko varma.. ettet hae vain huomiota?" Mä olen yrittänyt tässä parantua jo monta vuotta, nyt vasta vuoden aikana tullut jonkinasteista edistymistä.. joten miten joku kuvittelee tän tapahtuvan hetkessä? Ei todellakaan pidä tuomita ihmisiä, jos ei tunne, eikä todellakaan pidä alkaa neuvomaan, jos ei ole itse kokenut samaa.

Huoh. Mä en oikein tiedä mitä mä edes yritän sanoa.. sekava olo. Kaikki tuntuu irralliselta, vaikka samaan aikaan tunnen olevan enemmän elossa kuin koskaan. Mitä vittua?.. oikeesti. Mitä vittua?

Leena

P.s Mulla on liput ens keskiviikon Harry Potteriin, en jaksa oikeesti odottaa enää yhtään! Ja mun bileisiin on tulossa pk-seudulta ainakin 2 kaveria yökyläilyyn<3 Eli jes, tilanne ei olekaan aivan toivoton, ihmiset haluaa olla edelleen mun ystäviä. Unohtamatta porilaisia ystäviä <3

6 kommenttia:

AnneDeadly kirjoitti...

paljon voimia sun paranemiseen! :o <3

Anonyymi kirjoitti...

toipuminen on paljon haasteellisempaa kuin itse sairastaminen. vähättelemättä kuitenkaan jälkimmäistä. lähinnä tarkoitan sitä, että uusia elämäntapoja opetellessa kärsivällisyyttä koetellaan usein ja rankasti... jolloin tuntuisi helpommalta valita ne vanhat ja totutut ns. selviytymiskeinot - jotka oikeasti ovat tuhoisat ja satuttavat.

tahdon itse ainakin sydämestäni toivoa, että tämä taistelu kannattaa käydä.

voimia ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä, kyllä me vielä onnistutaan :)

Anonyymi kirjoitti...

Mäkin odotan Harry Potteria ja mulla on liput perjantain näytökseen. Ei jaksais odottaa. Jännittää että mitä siletä tulee, ja miltä se kirja näyttää valkokankaalla :D

Ja paljon tsemppiä paranemiseen :)

epsu kirjoitti...

Sä paranet kyllä, tsemppiä!♥

columba kirjoitti...

Voimia! <3 Älä luovuta, sä onnistut aivan varmasti.

Leena kirjoitti...

DeadlyDame: Kiitoksia kulti<3

satua: Kyllä tää on oikeesti taistelun arvoinen asia, enkä aio hävitä sitä :) Kiitoksia sun tsempeistä, ne auttaa jaksamaan<3

SunriseSerenade: Se oli aivan mahtava, pitää siitä pistää postaukseen jossain vaiheessa juttua :)

jenps: Kiitoksia tsempistä<3 Te autatte mua niin kovasti jaksamaan.

columba: Kiitos <3 Ihanaa kun muut luottaa muhun tässä asiassa.