torstai 5. elokuuta 2010

Chiliä

En ole pystynyt nauttimaan ruuasta varmaan 11 vuoteen (puolet mun elämästäni 0_o), koska siitä on tullut niin suuret syyllisyyden tunteet. Mun ala-asteen päiväkirjoissa on miljoona merkintää mun laihdutuksista ja syömisistä. Syyllisyyden tunne on vain liian suuri.

Vuosi 2010 on ollu yks mun elämäni parhaimmista, oon oppinu nauttimaan asioista. Se seikka, kun tajusin, et mä saan nauttia, siis wou. Mä suosittelen lämpimästi nautiskelua. Ihan ku elämä olis ihan eri, yhtäkkiä joku painavin taakka mitä oot kantanu riippana iäisyyden, putookin sun harteilta. Tekis mieli juosta villinä ja vapaana (koska olo on nimenomaan villi ja vapaa), kun Mia ei supise mun päässäni omia ajatuksiaan. Tai kyllä se supisee, mutta paljon hiljempaa. Mun oma sisäinen ääneni kiljuu sen päälle, et "Turpa kii ämmä, älä jaksa nipottaa". Nimittäin mä en jaksa Miaa enää. Tolkuton tyyppi. Häipyis mun päästäni.

Mä varmaan elän pääasiassa sipseistä (hups xD ei kauheen terveellistä), mutta nyt kun mä annan itteni syödä mitä haluan, tää on iha sikasiistiä. Mun painokaan ei oo noussu mihkään kolminumeroiseen (vaikka niin helposti Mian avulla kuvittelenkin.. edelleenkin itseasiassa) vaikka syönkin mitä haluan. Uskomatonta! Miten se on mahdollista? No ensinnäkin en ahmi enää niin paljoa kuin ennen. Maha ei yksinkertasesti kestä niitä määriä mitä normaalisti on tullut vedettyä ja sitten mentyäni tervehtimään valkoista pyttyä..

Kuvassa näkyy tän hetkinen sipsirakkaus, jonka Jani löysi mulle. Tulisia chili Pringlesei. Vieressä näkyy mun puolentoista litran vesipulloni. Vettä on pakko kitata vähintään toi määrä, koska muuten mun suolistoni ei vaan suostu toimimaan (jep, hommatkaa toki syömishäiriö ni lakkaa keho toimimasta). Puolentoistalitran pullo sopii mulle. Kun täytän sen aamulla, nään kuinka paljon oon juonu päivässä, iltaan mennessä pitäs olla tyhjä. Parempi ois vielä, varsinki näi kesäsin kuumalla, että kävisin täyttämässäkin sen jossain vaiheessa.

Suurin syy varmaan miksi en halua Miaa enää elämääni (hei hei ystäväni).. on se, kun tajusin etten halua terveyteni menevän. Mä haluan olla terve. Oon pienenä ollu aina kipeä ja sitten ku aloin pääsemään ainaisesta kuume/flunssa kierteestä, niin mulle puhkesi syömishäiriö. Joka tietenkin toi takasin kaikki sairaudet, koska elimistö ei jaksa enää taistella kaiken maailman bakteereit ja viruksia vastaan. Mulla on nyt paljon parempi olo, parempi varmaan kuin ikinä!

Tietenkään pelkkä painonnousu ei saa ketään paranemaan. Se luo silti hyvät mahdollisuudet paranemiselle. Ensinnäkin aivot vie kehosta eniten energiaa, jos et syö, keho vie energiaa aivoista. Jolloin tapahtuu se mitä mullekin, huonomuistisuutta, masennusta.. joka vasta saakin turhautumaan entisestään ja syömishäiriö pahenee kahta kauheemmaksi. Nyt kun mun ah niin rakkaat harmaat aivosoluni (joita en osaa käyttää heh) saavat tarvitsemaansa energiaa, pystyn keskittymään seikkoihin jotka on aiheuttanut mulle tän paskan sairauden.
Ruoka on (ikävä kyllä, niinkuin Miani päässäni toitottaa) pakollista. Mutta, kun myöntää itselleen luvan nauttia ruuasta, sä tajuat sen olevan hyvää ja aivan sinun arvoistasi. Ei sitä tarvii laareittain vetää, eihän sitä kuulukaan.

Mä kyllä muistan kuinka vaikeaa oli alottaa syöminen uudestaan. Niinku normaalisti, en meinaa ahmintaa tai pientä näykkimistä (anorektikotkin syövät, muutenha ne kuolis heti). Osastolla mulle tuputettiin ruokaa parin tunnin välein ja aluksi kaikki lens vaa samaa tietä ulos mitä tietä tulikin. Pienesti se lähtee. Ei vaan sais patistaa itteään liikaa. Perfektionisti kun itsekin ole, puserran itseni äärimmilleen. Nykyään se näkyy paranemisyrityksistä, yritän NIIN kovasti olla terve ja normaali, etten enää jaksakaan mitään. Argh.

/Leena

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

aivan UPEAA lukea tällaista tekstiä sinulta!! <3 ihanaa! sä olet kaunis ja upea nainen, ja sulla on oikeus elää ja nauttia! voimia taisteluun...
T:MaijuV

leena kirjoitti...

MaijuV : Voimia sitä tarvitaankin! Kiitoksia siis <3