Eilen vietettiin Ukon juhlaa kavereiden kesken grillauksen merkeissä (kuvia en muistanut ottaa, mutta enpä kauheesti enää tykkää ollakaan linssiludena, huono itsetunto plaah), olin ihan täynnä ihanaa ruokaa ja juomistakin jäi vielä ylitse.
Yöllä silti alkoholi teki tehtävänsä ja masennuin suhteellisen täydellisesti, kun kuuntelin tyttöporukan keskusteluja vaatekoosta minäkuviin ja laihdutukseen. Mieli täyttyi täydellisesti siitä, että olen joskus aikoinaan painanut pari kymmentä kiloa vähemmän, olen täydellinen läski, enkä tule ikinä olemaan itselleni tarpeeksi hyvä. Onneksi mulla on Jani, joka saa mut aina itseni tuntemaan kauniiksi ja naiselliseksi. Silti tarvitsin siinä tilanteessa ensin toisen naisen kanssa keskustelua ja mikäs siihen parempi, kuin Anniina. Mulle on tärkeää, että mulle sanotaan ääneen totuudet (vaikka tietäisinkin ne jo), mutta se helpottaa huomattavasti, koska ääneen sanonut sanat peittoaa mun sisäiset aika 6-0.
Ansku siis lohdutti mua tehokkaasti ja olo parani huomattavasti, mutta mulla on silti edelleen jotenkin outo olo. Ihan kuin olisin pettynyt paranemiseeni (vaikka olen oikeasti edennyt tosi hyvin!) ja olisin jotenkin epäonnistunut. Sama juttu, että olisin epäonnistunut laihduttaja. En ole missään hyvä. Se kuulostaa nyt jotenki tosi typerältä ajatella, miksi mun pitäisi olla "hyvä" siinä, että mä vain olen oma itseni? Ei sen pitäisi olla mitenkään erikoista ja vaikeaa, vain elää. Tahtoisin kyllä taas laihtua, mutta onneksi mulla ei ole enää mitään varsinaista intoa siihen. Onkohan se vain vanha ajatustapa? Kun ahdistaa niin päädyn aina tähän samaan? Vaikken tahtoisikaan sitä?
Miksi pitää jäädä murehtimaan jotain menneitä juttuja ja pelkäämään mitä tulevaisuus tuo? Miksen mä vain osaa elää hetkessä? Useimmiten nykyään osaankin, mutta nyt olen jo pidempään (huomasin juuri) ollut hämilläni tän asian suhteen. Olen oikeasti paranemassa ja Mia on jäämässä taakse. Mulle jää jotenki outo ja orpo olo. Mitä silloin tapahtuu, kun Mia ei olekaan enää kanssani? Vaikka tunnenkin oloni erittäin vapautuneeksi, mä olen tosiaan, hyvin hämmentynyt. Kun on 12 vuotta elämästään pistänyt jollekin asialle kaikkensa, ajatellut ja tehnyt tietyllä tavalla ja "yhtäkkiä" kaikki muuttuukin.. Olo on vähän eksynyt. En pysty keskittymään asioihin ja vaikka olen innostunut esimerkiksi sinne Turkuun menosta (tatskaa, ystäviä ja Keskiaikamarkkinat!), en iloitse siitä niinkuin normaalisti. Toivon mukaan tää menee ohitse ennen sitä, haluan nauttia elämästäni, enkä vain toivoa, että joskus voisin elää sitä.
/Leena
