Hei. Mulla on turta ja tyhjä olo. Se, että yrittää löytää identiteettiään tai ylipäätään muuten vain omaa itseään, on helvetin vaikeaa. Varsinkin jos sattuu olemaan minä ja välittämään liikaa muiden mielipiteistä. Joista ei pitäisi. Ei ainakaan näin paljoa.
Taas vaihteeksi tuli tajuttua, että tutuista kavereihin ja siitä mun poikaystävään, moni ei jaksa juuri minua itseäni välttämättä kovinkaan kauaa tai vaivautuu siitä. Miksi? Koska mä olen liian helvetin suurisuinen ja sanon mielipiteeni joka helvetin asiaan miettimättä sen enempää. Olen yrittänyt oppia rauhoittumaan ja odottamaan vuoroani, puhun jopa toisten päälle. Siitä pääsin vähäksi aikaa eroon, mutta ilmeisesti se on palannut. Se, että ärsytän jo bestistänikin (vaikka se sanoo, ettei se haittaa) niin mulla alkaa keittää. Minä siis. Ja mulla on terapiakin vasta keskiviikkona jes..
Mua ei luonnollisesti kutsuta pahemmin bilettämään ja vielä harvemmin ihmiset tulee mun bileisiin. Johtuuko se siitä, että mä olen niin suora? Niin.. minä? Kovaääninen, sekoileva, unohtelevainen (ja nykyään kauhea läski).. Huoh. Se, että kun mä yritän tukea ihmisiä tai vain nauttia elämästä ja olla kerranki oma itseni, tulee mulle takasin bumerangina takaisin, negatiivisena, ei auta mua lainkaan tän paranemisen suhteen. Täällä mä kittaan alkoholia ja pelkään, että musta tulee niinku mun vanhemmat, ei elämää ja juon vaan alkoholia ja vetelen taas sipsejä ku viimestä päivää. Saa nähdä missä vaiheessa mun bulimialakkonikin taas katkeaa, haha..
Mä pilaan ihmisten päivän vaan olemalla olemassa. Selkeästi eläminen on yliarvostettua. Mä olen odottanut tulevaisuudeltani niin paljon viime aikoina ja tälläsinä hetkinä tuntuu, ettei millään ole mitään väliä, miksi edes unelmoida mistään. Ei se kuitenkaan toteudu tai se menee kuitenkin pieleen. Olen paska ihminen, mä tahtoisin olla esimerkkinä muille, mutta hei, mäkin olen vain ihminen. Ja se, että joku mun lukijoistakin pisti joskus muutama kuukaus sitten, että hän oletti mun olevan erilainen, vahva "hippityttö".. no missä vaiheessa mä olen väittänyt olevani vahva?
Tosi kummallista ajatella, että olen ees jotenki voinu joskus tsempata ketään, kun kaikki tuntuu kuitenkin menevän kaivon pohjalle. Parille kaverille olen kertonut syömishäiriön vaaroista ja omista kokemuksista, olen antanut neuvoja ja yrittänyt tukea. Kaikki on kaikunut kuuroille korville. Olenko mä muka ihan oikeasti auttanut yhtään ketään? Mä olen uhrannut mun koko saakelin elämäni muille ihmisille, ajattelut vain muita, mennyt niiden mukana, mielitellyt, tukenut, mennyt satoja kilometrejä vain ihmisten luokse joista välitän. Takaisin ei ole tullut puoliakaan siitä mitä olen itse antanut. En mä väitä, että mä olisin pyhimys, en todellakaan. Mua vaan vituttaa tää suuresti. Jopa mun tukeni nykyään käsitetään väärin. Joten.. mitä tässä voi enää tehdä? Miksi mä edelleenkään välitän niistä muista (jotka ei selkeästikään välitä musta paskan vertaa), miksi mä vielä yritän? Miksi mä uskon muiden hyvyyteen niin sinisilmäisesti?
Elämä ei tunnu opettaneen mulle mitään uutta, olen edelleen hölmö, joka uskoo, että muut voisi välittää musta oikeasti, että mä pystyisin niitä auttamaan.. Tai muuten vaan.. Kun muutin Poriin, mua on tullut toiselta paikkakunnalta katsomaan hetkinen.. Salla, Maria, Hide ja Tamperelainen kaveripariskunta, joka ei ois ees tullu, ellei ois ollu yöpaikkaa tarjolla.. oliko muita? Kun mä menin naimisiin, kuka tuli pk-seudulta tai Tampereelta tänne? Kuka tuli mun kihljaisiin joka pidettiin Janin kanssa, kuka on tullut mun kaksiin tupareihin? Mun moniin juhliin? Vain muutama täältä Porista. Kuinka monet kerrat olen kuunnellut muiden pahoja oloja (jotkut soittaa mulle ainoastaan vain jos jotain pahaa on tapahtunut.. ei koskaan kysytä miten mulla menee).. mutta kun puhun ittestäni, ei tiedetä mitä sanottais.. faceski heikkona hetkenä parina kertana olen yrittänyt, mutta sitä sitten vain mystisesti kadotaan linjoilta (?). Kun yritin itsemurhaa ja kerroin sairaalasta palattuani asiasta, vain Anniina tuli mua katsomaan. Kun olin osastolla, vain kysyin monia mua sinne katsomaan tai että soittais mulle, kaipasin tukea, vain Jani kävi mua katsomassa ja Sina ja Toni kävi ystävänpäivänä tuomassa mulle ihanan ison nallen. Osaan arvostaa tälläsiä asioita ihan helvetisti. Varsinki, ku ne on nii saatanan harvassa. Ja mä niin yritän ratketa moneen suuntaan, näkemään muita ja kuulemaan niiden elämästä, mutta mä en voi mitenkää pystyä ratkeamaan moneen kymmeneen eri paikkaan. Ja jos mä ratkean, ja olen esim mennyt pk-seudulle, ollaan sovittu tapaamisesta, turha kuvitella, etten ottaisi nokkiini siitä kun perutaan sopimiamme asioita. Olen jäänyt ilman yöpaikkaa tai olen kuluttanut päiväni YKSIN Helsingin keskustassa. Turha kuvitella, että mä enää kysyn, ehditkö näkemään, jos et itse selkeästi ehdi. Jos valitetaan rahaongelmista, ni mulle on sitä ainakaan turha valittaa. Oon elänyt nyt monta vuotta niin, että saan kuussa alle 400 euroa ja sillä pitäisi elää. Silti olen keksinyt keinot matkustaa ja katsomaan kavereita ja menemään eri paikkoihin pitämään hauskaa. Varsinkin se on tosi kiva kuulla, että ei muka ole rahaa, ei pääse tänne, mutta seuraavaksi saa lukea netistä, kuinka toinen on käynyt shoppailemassa tai juomassa (baarissa vielä..).. että. miettikääpä nyt hetki.
Mä alan taas vaihteeksi olla kurkkuani myöten täynnä ihmisiä ja niiden kaksnaamasia pärstiä. Yhessäkin olis riittämiin. Ja sekin vielä.. ettei mulle muka voi sanoa suoraan, koska mä voin "loukkaantua". No on se kiva kuulla muilta asioita (niinkuin tässä on monesti käynyt..).. Kiva asua pienemmässä kaupungissa, kun heti kaikki huhut kiertää, ei tällästä ollu pk-seudulla, en ainakaan tiedä. Ja jos tähänki postaukseen tulee nyt sit vielä lisää vittuilua ni on kyllä aika turhan kanssa, kaikki on jo kuultu, kaikki koettu ja mä olen jo niin maassa, että ihan turhaakaan sanoa mitään, olette jo onnistuneet, mun itsetuntoni on taas ihan pohjamudissa. Kyllä, olen ihminen ja myönnän, että välitän teidän mielipiteistänne. Olen kyllästynyt teihin.
Tää saattaa vaihteeksi olla taas mun maanis-depressiivisyyden aiheuttamaan vainoharhasuus ahdistuspotaska paskanjauhantaa, toivotaan, että huomenna ollaan paremmalla mielellä. Nyt olen väsynyt ja nollaan aivoni Sinkkuelämään jaksoilla.
Leena
Ei se määrä, vaan se laatu.
