Are you happy about you?

Mielenvikaisuus: teet yhden asian aina uudestaan ja uudestaan toivoen erilaista lopputulosta.

Hei vaan rakkaat lukijani. Oon eilisestä asti miettinyt tämän päivän postausta ja niinkuin moni tietää, aloitin blogini pitämisen alun perin siksi, että saisin inspiroitua muitakin paranemaan (oli kyseessä sitten mikä tahansa sairaus) ja iloitsemaan elämästä. Ja tietämään kuinka vaikeaa paraneminen tai sairauden kanssa eläminen voi olla, mutta että siitä voi silti selvitä tai sen kanssa voi oppia elämään. Mä olen käynyt nyt 7 vuotta terapiassa ja se on opettanut mulle monia asioita. En esimerkiksi saa syyllistää itseäni asioista jotka eivät ole minun vikani ensinkään, saan tuntea iloa ilman syyllisyyttä, ruoka ei ole oikea tapa selvitä murheista ja niin edelleen. 

Mä voin nykyään paljon paremmin kuin vaikka kolme vuotta sitten, mutta mä en vieläkään tunne itseäni täysin parantuneeksi. Tiesin tämän olevan vaikeaa, mutta aina ajoittain mietin, että en kyllä tajunnut tän olevan ihan näinkään vaikeaa. Sen myöntäminen vasta kovaa onkin, varsinkin näin perfektionistina tahdon aina olla parempi, onnistua yli-inhimillisesti milloin mistäkin asiasta elämän tielle sattuu ja tässä tapauksessa syömisongelmastani. Joka taas alkujaan on tullut huonosta itsetunnostani, se ei silti merkitse, että syömishäiriöni olisi vain oire jostain, en ainakaan itse halua ajatella asiaa niin. Koko juttu tuntuu itseasiassa välillä suorastaan melkein hullunkuriselta (toivon mukaan kukaan ei ymmärrä tätä väärin), koska mun elämässä kaikki on nykyään suhteellisen kohdillaan. 

Peppuni on iso ja jos sinulla on ongelma siitä, ole hyvä ja pussaa sitä.

Mulla on aivan mielettömän ihana mies joka haluaa vain mun olevan onnellinen ja tekee itseasiassa melkein mitä vaan, että näin olisi. Me ei pahemmin riidellä ja tahdotaan yhdessä naimisiin ja tehdä perhe, kuka tahansa olisi iloinen tästä ja mähän olen. Sain vaikeuksien kautta, mutta silti sain kuin sainkin itselleni ammatin, tosin en pysty tekemään töitä, mikä aiheuttaa mulle aivan mieletöntä stressiä ja saa koko rulijanssin alkamaan taas alusta. Pienet asiat saa mut iloiseksi, mutta ihan mitättömän pienet asiat saa mun maailman vieläkin keinumaan. Siksi se tuntuu niin hullunkuriselta, että miksi ihmeessä mä olen masentunut ja aina ajoittain tahdon vieläkin kurittaa itseäni ruualla, kun mulla on kaikki niin perkeleen hyvin. Mä en ole varma onko koko asia oikeastaan kiinni siitä, ettei mun aivot oikeasti tuota tarpeeksi mielihyvävälittäjäaineita (kuten tuota seratoniinia) vai onko kyseessä edelleen lapsuudesta asti olleet pahat asiat, jotka on vaikuttaneet mun itsetuntooni, vai koko elämän ajan koetut paskat jutut, joita on ollut vain pakko kestää? Vai onko se niiden kaikkien yhteen laskettu summa? Kenties olen mieleltäni vain erilaisempi, enkä osaa ajatella niin kuin kaikki muut, joille esimerkiksi työ ei aiheuta mitään ongelmaa. Voiko elämiseen olla liian herkkä? 

Mistä vartalotyypistä sinä pidät? Mä tykkään 3-5 ja 8.  / Which bodytype do you like? I like 3-5 and 8.

En ole tosiaan oksentanut nyt yli puoleen vuoteen ja olen siitä aivan mielettömän ylpeä, mutta ei se sitä meinaa, ettenkö ajattelisi sitä. Melkein aina, vieläkin, kun ahdistun, tahdon vain mennä oksentamaan ja kuvitella, että se poistaisi ahdistusta niin kuin joskus vuosia sitten. Silti se ei tehnyt sitä enää pidemmälle lainkaan pariin vuoteen ja kun asiaa oikein kunnolla ajattelee, ei se koskaan poistanutkaan mun ahdistusta, mä vain ajattelin niin, koska oli ainakin yksi asia minkä pystyin tekemään saadakseni mieleni hieman rauhoittumaan. Nykyään tahdon elää terveellisesti ja liikkua, syödä hyvin. Silti ajoittain, koska en voikaan oksentaa, tahdon sitten olla syömättä. Se ei tuo silti samaa tunnetta, mutta se kyllä tuo fyysisesti pahan olon. Päässä keikkuu vaikka makaisi ja tahtoisin kyllä syödä, mutta mulla ei olisi siihen mitään halua. 

Välillä ruoka tuntuu entisen pakokeinon sijasta pelkältä polttoaineelta ja tahtoisin vaan välttää sitä. Se on aina tuottanut niin suurta ongelmaa, etten tajua miksi sitä pitäisi vieläkin vaan tunkea suuhun. Mutta mä tarvitsen sitä, kaikki tarvitsee. Joskus aina mietin, että syömishäiriö on yksi pahimmista riippuvuuksista ihan sen takia, että ilman ruokaa ei oikeasti voi elää, toisin kuin alkoholia ja huumeita keho ei oikeasti tarvitse. Mutta ihmisen on aina pakko syödä. Sitä on ihan pakko elää jatkuvien syömiseen liittyvien ongelmien kanssa päivästä toiseen ja se tuntuu joskus ihan liian ylitsevuotavalta. 

Kukaan ei varoita sinua ruuasta.

Sen lisäksi, että yritän syödä ja liikkua aika ajoin, mun pitäisi vielä keksiä aamuisin syitä nousta sängystä ylös (kyllä, ajattelen joka aamu herätessäni, miksi mun kuuluisi edes nousta sängystä), tehdä asioita ahdistumatta niistä ja sehän vasta aiheuttaakin lisäpaineita, vaikka se on vain minä itse, eikä kukaan muu. Soimaan itseäni jatkuvasti jokaisesta asiasta ja se on niin kamalan kuluttavaa. Eikä se lopu vain siksi, että joku käskee mun ottaa rennosti tai lopettaa ajattelu, ei se niin mene. Eikä asiaa auta se, että saan jatkuvasti kuulla mihin menen töihin ja miten mulla menee, mutta ketään ei silti oikeasti kiinnosta.

 Nykyään on onneksi paljon hyviäkin päiviä, mutta mielialat voi silti vaihdella niinä hyvinäkin päivinä ja mun pitää silloin vain takertua niihin tapoihin joita olen itselleni kehittänyt, niihin jotka auttavat rauhoittumaan.

Kaikki mitä voin tehdä, on olla oma itseni, mitä se sitten meinaakaan.

 

Olen aina halunnut vain olla kaunis ja kaikkien pitämä. Mutta vuosien mittaan olen sen verran kuitenkin oppinut (ja joudun näitä jatkuvasti itselleni toistamaan), että ensinnäkin kauneus tulee ihan oikeasti sisältä päin. Se on se itseluottamus mikä ratkaisee ja tekee ihmisestä kauniin. En voi kuin ihailla niitä ihmisiä, jotka eivät välitä paskaakaan sitä mitä mieltä muut ovat ja ovat rauhassa sellaisia kuin ovat. Se tekee ihmisestä kauniin, kun hän on oma itsensä. Ihmisen ryhti on suora ja kasvot hehkuvat, silmät suorastaan hymyilevät kilpaa ihmisestä hehkuvan energian kanssa. Ja se jos mikä on parempi tavoittelemisen asia, koska siinä samalla tosiaan oppii, että kaikkia ei voi miellyttää eikä sen puoleen tarvitsekaan. 

Löysin eilen kaverini kautta mahtavan videon naisesta jota sanotaan Youtubessa valaaksi ja vastaavaksi, mutta mielestäni kyseinen henkilö on mitä kaunein, koska itsevarmuus tuo hänen kaikki kauniit puolensa esiin ja siinä vaiheessa ei niillä virheillä olekaan enää väliä. Oikeastaan ne virheet tekeekin ihmisestä kauniin. En voi olla hymyilemättä, kun katson tuota videota, taikka, kun ajattelen häntä ja kaikkia muita hänenlaisiaan. Ei tässä voi kuin ajatella, että olen onnekas kaikista hyvistä asioista elämästäni, ei se silti tee niistä pahoista yhtään vähempi arvoisia, mutta ei niissä tarvitse aina rypeä. Olen iloinen, että minä olen minä. Oletko sinä iloinen itsestäsi?

Translation:

So I have been in therapy for 7 years now and I have learn alot. Like everything is not my fault. I can joy my life and feel happy about it. But still time to times I feel very depressed. My illness does not help my eating disorder.. I haven't vomit for months but some times I still want to. Times when I feel down and I just want to feel even a little bit better. But I know I can't do that. So now.. I starve myself but it does not feel the same. Actually it make me feel bad again, my head spins even when I lay down. I want to eat, really, but something has taken away my appetite. 

But I am glad that days I feel (mostly) okey I now enjoy food and not feel bad about the fact that I like it. I have so much to learn and I want everone know that getting better is very hard and sometimes you would want to stop the whole thing and just be sick. But it is not the way, when you fight and start to see things how they really are you feel so much better. 

Onnelliset tytöt ovat näteimpiä.

I am getting married soon, I feel beautiful and I am seeing my friends again. If I just wanted to be sick I would not be doing any of those things. Every day is a battle from getting up on my bed (I need to think about things why I need to get up) till the end of a day. But I want to do it because I want to be happy. Really happy, not the way I make people think that I am happy. 

I envy people who are so confident and enjoy their body and mind, I want to like them! Like her, in the video. She makes me smile and she make me feel so good about myself. Why should anybody think about what complete strangers think about them? No, you just enjoy yourself, body and soul and damn, you are worth it. Yes, it's not matter what kind of bodytype or style you have or anything like that, you should just be.. you. I am happy that I have all the good things in my life that makes my life worth of living. I am happy about that I am who I am. Are you?