Harmaat hetket ovat hetkiä niiden loistavien sinisten välissä. Harmaana hetkenä sitä ei ole enää varma kuka on, mitä tekisi tai edes miten päin olisi. Sitä tekisi vain mieli tuijottaa seiniä loputtomasti ja toivoa edes hetken verran kevään valon tuovan jonkinlaista väriä kallon sisäpuolellekin. Toisinaan sitä tekisi mieli jäädäkin harmauteen, jäädä osaksi maailmaa, jossa itsensä näkee vain kuluneena ja mustavalkoisena, kuin vanhoissa valokuvissa. Sitä miettii kuvaa katsoessa, tunnistaako siitä enää itseään vai jonkun ihmisen, joka vain toivoisi olevansa. Tai jotakin hirveää, jota ei tahtoisi näyttää maailmalle.
Koin tänään harmaan hetkeni. Istuin tuijottamassa seiniä ja vasta puhuttuani Saijalle sain selvyyden mikä sen olon aiheutti. On siis aika puhua hetki Luurankoja kaapissa asiaa, eli niistä salaisista inhottavista ja epämukavista tunteista ja salaisuuksista joita sisällä aina pitää. Salaisuuksien ongelma vain on siinä, että kun ne sanoo ääneen, ne ei ole salaisuuksia. Siksi blogin pitäminen on mahtavaa, koska kerran, kun joku asia on kerrottu, se on jaettu niin monelle, ettei se enää ikinä ole salaisuus. Ja salaisuudet voivat kaivertaa, saada olon vielä pahemmaksi ja muuttaa persoonaa. Sellaiseksi harmaaksi. Oma minäkuvani on usein suoraan verrannollinen muihin. Ei välttämättä siihen, mitä muut ajattelevat, vaan miten he käyttäytyvät.
On suorastaan järkyttävää, että nykyaikana käytöstavoillani ei ole enää mitään merkitystä. Sitä voi nauraa toiselle päin naamaa, kritisoida toisen ulkonäön perusteella ja tuomita toisen siltä seisomalta. Me kaikki teemme sitä taatusti. Mutta harmaina hetkinä muistan viime aikaisimmat ikävät käyttäytymiset ja tajuan, että mennyttä on todella vaikea jättää taakse, vaikka olisikin antanut anteeksi. Joskus me muistamme liikaa. Tällä kertaa mietin miksi se, että näytän niin nuorelta (ilman meikkiä mua luullaan aina 16-vuotiaaksi), tekee musta jotenkin tyhmän, kokemattoman ja tuomittavan. Ja miksi iloinen persoonani ja avoimuus tuomitaan tungettelevana, mua on luultu joko känniseksi tai että kärsin jonkinlaisesta mielenterveyshäiriöstä johtuen innokkaasta puheesta. Onko se, että joku näyttää nuoremmalta ja onnelliselta joku syy nauraa toisen unelmille, tavoitteille, päämäärille? Entä jos ei toitota kaiken aikaa tekevänsä kovasti töitä jonkun asian eteen, niin tekeekö se silloin jonkun laiskaksi? On käsittämätöntä, miten sitä unohtaa, että me emme tiedä toisista kaikkea, emmekä tajua kuinka toista voi loukata sanomalla, mitä sinä siitä tiedät. Koska toinen voi oikeasti tietää. Todella hyvin. Ei kaikki iloiselta ja onnellisilta näyttävät henkilöt ole feikkejä jotka esittää. Eikä aina tarvitse olla joka asiasta kateellinenkaan (koska ainahan me jollekin olemme, minäkin.. köh köh..), vaan joskus sitä voisi iloita toisen puolesta. Jaettu hyvä antaa paljon kaikille. Eikä sen tarvitse olla hyväntekeväisyyttä tai suuria eleitä, kalliita lahjoja. Se voi olla ihan vain hyvää käytöstä.
Grey moments are the moments when you really want to stare at the
walls and just be. Colors seems to fade away and blue moments are just a
memory you don´t to seem catch anymore. While you keep waiting your
blue moments back, you stare yourself like you are old photographe
picture, colors are only white, grey and black and the whole picture is
almost falling apart. You keep wondering who you are and are they
anything that you would like to see more.. or less.
I
had that moment today. I realised it until I talked my friend Saija and
remembered how people had made me feel about myself. My self-image is
trashed once again, not what they say but how they behave around me.
Some think I am stupid because I look so young (without make up I always
look like 16 years old) or that my dreams doesn´t count (´couse what
would I know about life?). And because my personality is really
outgoing, open and I laugh and talk loud and be just happy and well..
me, it is like I am crazy or drunk. So, why I can´t be just me, just
walk people if you don´t like. But why you just keep trashing me, keep
laughing front of me or talk behind me back (like on the tv-shows and
think I can´t hear you). It isn´t about my look. It is about my
personality and my so called age. You can´t judge someone just by
looking, and if you have something to say, say it only if I ask you. If
you are not going to care about my feelings, I don´t care about your
opinions. But still. I do. Because sometimes, when we forgive, we can´t
forget. And try to be, even once, happy for some one, instead being jealous (I still know we all are sometimes). Sharing good isn´t always about giving money, expensive gifts or
anything big things that you think that is being good to someone.
Sometimes you can be nice to someone. Because that is what manners are.
Why it is so hard to remember?
/Leena
/Leena
