Ilmeisesti Helsingin matka otti enemmän veroja multa, kuin aiemmin tajusinkaan. Jostain syystä herkistyin itkuun asti kommenteista ja ylipäätään noista kuvista joita otettiin Qumman kanssa. Ei siksi, että ne olisi kamalia, vaan siksi, että aihe yleisesti vaikuttaa muhun suuresti. En julkisesti ole puhunut yleensä lapsiasioista, koska se vain on mulle niin herkkä aihealue. Tänään olen itkenyt, rampannut tupakalla ja vain pohtinut miten ihmeessä saan kivun sisälläni lakkaamaan. Olen vain niin surullinen tällä hetkellä.
En oikeestaan edes tiedä mitä haluan tällä postauksella kertoa tai miten haluan sen vaikuttavan, mutta kirjoittaminen on aina auttanut mun oloani ja tosiaan aihekin on sellainen mistä ei myöskään pahemmin ikinä puhuta missään. Ehkä siksikin haluan kirjoittaa tästä ihan julkisesti.
Lapset, menettäminen, elämä ja kuolema. Ne on kai ne avainsanat. Muutaman elämäni hetken voisin teille jakaa, vaikka ne ovatkin itselleni tosiaan erittäin henkilökohtaisia ja kivuliaita.
Muistan miten kauan aikaa sitten istuin kummitätini makuuhuoneessa heidän sängyllään. Pidin kättäni kummitätini mahalla ja odotin jännittyneenä tuntisinko sieltä pieniä elämän potkuja. Kummitätini oli vuosia yrittänyt saada lasta ja kaikki lääkärit olivat aina sanoneet ettei hän saisi ikinä lapsia. Nyt se ihme oli vihdoin tapahtunut ja kaikki tuntui yhtäkkiä hirveän todellista, kun kaiken odottamisen jälkeen tunsin kättäni vasten pienen jalan potkaisevan paisunutta mahaa. Hihkaisin ääneen ja me hymyilimme yhdessä ja olin niin onnellinen hänen puolestaan. Kun synnytys viikkojen päästä käynnistyi en tiennyt, että pian itkisinkin kummitätini kanssa menetettyä pienokaista joka ei koskaan saanut kokea elämän iloa vaan syntyi kuolleena. Onneksi kummitädillä onkin nykyään poika joka on erittäin terve. Tästäkin asiasta tekee vain surulliseksi se, että en ole jutellut vuosiin kummitätini kanssa, enkä edes tiedä miltä lapsi nykyään näyttää, reippaasti sekin jo kouluiässä. Tunnen menettäneeni jälleen paljon, koska en ole päässyt enää pitkään aikaan osaksi elämää, joka oli suuri osa omaa elämääni.
Myös muualtakin lähipiiristä olen kokenut menettämisen tuskaa. Ystäväni joka myös pitkään halusi lasta tuli vihdoin raskaaksi. Maailmani järkkyi ja surin pitkään ystäväni kanssa pientä lasta, jonka hän joutui synnyttämään omassa kodissaan, kylpyhuoneessaan, koska eivät voineet lähteä sairaalaan. Verinen ja tuskainen vessa tuskin oli enää paikka sen jälkeen mihin kukaan enää haluaisi mennä. Pienen pieni käsi, joka oli ikuisesti puristunut nyrkkiin kummittelee edelleen mielessäni liian pienen ja liian valkoisen arkun kanssa. Se ei ole vieläkään ikinä kadonnut mielestäni, ilmeisesti jokin voima sai sen palamaan verkkokalvoille. Tiitulla oli myös aivan liian valkoinen arkku. Mielestäni valkoinen on mitä surullisin väri.
 |
| Minä ja Janin vanhempi poika Mika vuonna 2007 |
Olen muutamaan otteeseen maininnutkin blogissani, kuinka haluan lasta ja toivoisin sitä. Syömishäiriöni koetteli vuosia kehoani siinä määrin, että olen kaikin puolin mennyt sekaisin ja rikki. Olen käynyt testeissä ja kysyn joka kerta gynekologilta käydessäni vieläkin voinko saada koskaan lasta. Mutta menneisyyteni voi aina olla vaikuttimena sille, etten ehkä ikinä saa omaa pientä elämänvaloa ja minulla on myös suuri riski saada keskenmenoja. Seuraavasta asiasta jonka kerron, olen puhunut vain muutamalle läheiselle ystävälleni. Kun aloin Janin kanssa seurustelemaan, päässäni alkoi yhtäkkiä kuulumaan mieletön tikitys. Nyt, nyt se lapsi on saatava. Janilla on edellisestä avioliitosta kaksi mitä ihaninta poikaa, joista nyt vanhin meni viime syksynä kouluun ja pärjää siellä erittäin hyvin. Olen nähnyt kuinka molemmat pojat ovat vauvoista kasvaneet fiksuiksi ja määrätietoisiksi pieniksi miehiksi ja en malta odottaa miten he taas kasvavat. En tiedä mitä tekisimme jos menettäisimme heidät. Pojat ovat vain niin rakkaita, tärkeitä ja suuri osa minunkin elämääni.
Ehkä juuri siitäkin syystä haluan niin kovasti meille oman yhteisen pienen kullan. Viime vuonna yritimme sitten saada sitä, mutta mitään ei tapahtunut. Siinä vaiheessa, kun aloin tekemään raskaustestejä ja pettymykseni aina kasvoi vaan suuremmaksi kuukausi toisensa jälkeen, masennuin suuresti ja syksyllä aloitinkin pillerit uudestaan, ihan vain siksi, koska en kestä sitä odottamista ja pettymistä, sitä pelkoa. En vain ole valmis siihen. Haluan muutenkin antaa parhaimman minäni sille lapselle, sen tulevaisuudelle ja antaa tukea jota en välttämättä nyt vieläkään pystyisi ehkä antamaan sairauteni takia. Kaikenlisäksi en ole vielä parantunut bulimiastani, enkä todellakaan halua riskeerata raskauttani tulemalla pahemmin sairaaksi tai myöhemmin kenties saada omaa lastani sairastumaan omalla käytökselläni.
Ehkä juuri siitäkin syystä haluan niin kovasti meille oman yhteisen pienen kullan. Viime vuonna yritimme sitten saada sitä, mutta mitään ei tapahtunut. Siinä vaiheessa, kun aloin tekemään raskaustestejä ja pettymykseni aina kasvoi vaan suuremmaksi kuukausi toisensa jälkeen, masennuin suuresti ja syksyllä aloitinkin pillerit uudestaan, ihan vain siksi, koska en kestä sitä odottamista ja pettymistä, sitä pelkoa. En vain ole valmis siihen. Haluan muutenkin antaa parhaimman minäni sille lapselle, sen tulevaisuudelle ja antaa tukea jota en välttämättä nyt vieläkään pystyisi ehkä antamaan sairauteni takia. Kaikenlisäksi en ole vielä parantunut bulimiastani, enkä todellakaan halua riskeerata raskauttani tulemalla pahemmin sairaaksi tai myöhemmin kenties saada omaa lastani sairastumaan omalla käytökselläni.
Tuskinpa tulen tästä asiasta täällä enää uudestaan puhumaan ja en tosiaankaan edelleenkään tiedä mitä haluan sanoa kai muuta kuin hieman omaa tarinaani hieman syvemmältä, te lukijat kun tiedätte elämästäni loppuen lopuksi todella vähän. Jos olette itse kohdanneet vastaavia kokemuksia tai aihe herättää ajatuksia, on tietysti hienoa kuulla mitä teillä on sanottavaa.
P.s Minunkin äidilleni sanottiin aikoinaan, ettei hän voi ikinä saada lapsia. Äiti saikin siskoni ja kuuden vuoden päästä minut. Sen verran siis toiveen sanaa niille, joille on sanottu ettei koskaan tule saamaan lapsia. Ystäväni ja kummitätini kuitenkin myös saivat, joten ei ikinä kannata menettää toivoa.
/Leena
12 kommenttia:
Itsella tuli noista valokuvista heti omat keskenmenot mieleen ja en siksi ihan niille lammennyt. Visuaalisesti hienoja, mutta lapsen luut...
Jokainen valitkoon aiheet blogiinsa, mutta noista lapsettomuusasioista ja keskenmenoista on toisaalta hyvakin puhua - ainakin antaa muille vertaistukea. Itse niita lapikayneena tunsin ainakin keskenmenojen kanssa olevan niin yksin ja netin vertaistuki oli korvaamaton (kirjoitinkin tasta aiheesta aika vasta blogiini).
Kaikkea hyvaa yritykseen. Ei kannata luovuttaa. Se on sydantasarkevaa kun pikkusta ei heti kuulukaan, mutta kaikelle on aikansa.
Vauva-lehdessä oli juuri juttua syömishäiriöisistä ja heidän ongelmistaan saada lapsia. Suurin osa heistä oli onnekseen saaneet lapsia, menneisyydestä huolimatta.
Minullekin lääkäri totesi nelisen vuotta sitten että minulla ei välttämättä ikinä tule olemaan mahdollisuutta saada lapsia, mutta nyt minulla ja miehelläni on terve ja reipas kaksi ja puolivuotias poika.
Älä luovuta toivoa, uskon että teillekin tulee lapsi kun on sen aika ja lapsi haluaa tulla tähän maailmaan. :)
Olen kuullut että monet ovat tulleet raskaaksi kun ovat lopettaneet varsinaisen yrittämisen (: Itse pelkään myös raskaaksitulemisen mahdollisia vaikeuksia, mutta ystävänikin onnistui vasta vuoden yrittämisen jälkeen niin jollain tapaa luottaa siihen, että kyllä omallakin kohdalla natsaa jos niin on tarkoitettu (: Tsemppiä!
Maailma ja surun kohtaaminen olivat erilaisia ennen, mutta suru on aina olemassa samana. Ennen vanhaan mummo jäähtyi samalla lankulla, jolla yövieraat suoristivat myöhemmin hetkeksi koipensa. Omaa kuolemaa ja vanhenemista pelätään nykyään oksettavan egoistista syistä. Kuolleiden lapsien käyttäminen kuvissa kuitenkin etoo minua, koska oma synnytykseni oli erittäin vaikea, ja ilman sitä, jonka läsnäolon tunsin, ja kuka hän sitten ikinä olikaan... En halua edes ajatella. Luulen, että synnytyksistä tai muista "naisten jutuista" puhuminen on jäänyt Vauva-palstalaisille, koska meidän kulttuurimme on vielä aika patriarkaalinen. Arvostan sitä, että uskallat kirjoittaa kauniisti kipeistäkin asioista, vaikka ne selvästi satuttavat sinua niin paljon. Toivottavasti saatte syliinne sen kaivatuimman. Minusta vain tuntuu siltä, että niin vielä käy.
Ja pakko lisätä, että en sitten missään nimessä tarkoittanut, että nuo sinun kuvasi olisivat minusta etovia, vaikka niissä pieni luuranko onkin! Kirjoitin ihan vain yleisellä tasolla, tajunnanvirtaa :)
Jestas... Oli niin raskasta tekstiä että tuntuu että on pakko sanoa jotain, vaikka en kyllä tiedä mitä.
Mutta tottahan se on, että lääkärin sana ei voi olla 100% totuus, ainahan ihmeitä tapahtuu. Toivon että sinä saat vielä omaakin jälkikasvua, sillä vaikutat rakastavalta ja lämpimältä ihmiseltä. Sitten taas minun kaltaiset kylmät akat voisivat jäädä ilman lapsia. :D
Tämä on aihe, josta olen harkinnut kirjoittavani omaan blogiini, mutta rohkeus ei ole riittänyt vielä. Sanotaan nyt näin, että muutama vuosi vierineenä, täysin terveenä, alkaa ajatukset ja tunteet heitellä todella laidasta laitaan. Pahinta on se, ettei enää tunne itseään asian suhteen, tuntuu ettei enää itsekään tiedä mitä haluaa, vaikka se on päivän kirkkaana mielessä.
Teksti herätti todella paljon ajatuksia!!! Todella koskettava!!! Itse olen myös kuullut paljon että se lapsen hankinnan yrittämisestä johtuva stressi voi olla monesti syy miksi ei lasta kuulu, monesti kroppa tuntuu ottavan vauvan tulon vastaan vasta sitten kun ihminen on paljon stressittömämmässä olotilassa!!!
Itse pelkään myös todella paljon lapsettomuutta, missään testeissä en oo käyny, mutta itsessäni kun on ollut syntymästä lähtien yhtä jos toista häikkää terveydellisesti, ni se välillä huolettaa!
Uskon että sinun aikasi vielä koittaa ja varmasti se tulee juuri silloin kun sitä vähiten odotatkaan!!!:) Jaksamisia ihana!!!<3
Olen itse perheeni iltatähti. Vanhemmat sisarukseni ovat melkein kymmenen vuotta minua vanhempia. Tiedän äitini myös sairastaneen synnytyksen jälkeisen masennuksen. Niinpä kysyin äidiltäni, olinkohan vahinkolaukaus. Äiti purskahti nauruun. Hän kertoi, että he olivat yrittäneet päälle kolme vuotta kolmatta lasta isäni kanssa, toivoen sitä todella hartaasti. Äiti stressasi asiasta hirvittävästi ja odotti ja odotti. Lopulta hän turhautui, murtui ja katkeruudessaan heitti kaikki vauvanvaatteet ja tarvikkeet, joita oli varalleni säästänyt, pois. Hän päätti luovuttaa ja olla stressaamatta ja meni vähän ajan päästä laittamaan kierukkaa, ja tavan mukaan hänelle tehtiin raskaustesti. Hoitaja pyysi istumaan alas ja nieleskellen kertoi äitini olevan raskaana. :)
Opetus lie, että stressaantunut ja painostettu naisen keho ei ole hyvä ympäristö lapselle, joten keho voi torjua hedelmöitymistä! Monelle on käynyt sama kuin äidilleni, eli vasta luovutuksen jälkeen onkin tärpännyt. Niinpä... ehkä joku päivä sama käy sulle! ^^ Voimia!
Todella koskettava kirjoitus.
Voi Leena, olisit mitä ihanin äiti, sinussa on sellaista elämän valoa <3 Antakaa ajan kulua, olen varma että silloin kun pikkuista vähiten odottaa, se tulla tupsahtaa aikalailla yllätyksenä :) Älä pelkää <3
Heippa, aihe on ahdistava, mutta myös lapsettomuuden kanssa vuosia taistelleena sanoisin ettei kannata menettää kaikkea toivoa.
Meille syntyi aika tarkkaan yrityksen 5v. päivänä viime kesänä pieni poika. Itse olin lopettanut yrityksen jo parin vuoden jälkeen, mutta en halunnut ehkäisyä jos se ihme tapahtuisikin ja niinpä pikkujoulu mökkireissu 2011 alkoi ja olin varmuudeksi pyytänyt miestäni hakemaan raskaustestin, kun huonoa oloa oli ollut jo jonkin aikaa, mutta kuukautisistakaan en saanut tukea asialle, kun ne välillä tulivat ja välillä taas eivät. Ajattelin siis tehdä testin ennen kuin ekan siiderin korkkaan ja tällä kertaa jäi sitten kokonaan korkkaamatta :)
Olen vertaistukiryhmässä kuullut niin hulluja raskautumistarinoita, että ei tosikaan ja sillä painolla olen jaksanut uskoa ettei mikään ole mahdotonta.
Terveisin ystäväsi silloin, kun vielä molemmat asuimme espoossa. Sofia Kivenlahdesta, en tiedä muistatko enää tai haluatko olla minun kanssani missään tekemisissä, mutta minä ainakin olen sinua kaivannut <3
Mama D: Totta ^^ Ja on hyvä että kuvat puhuttelivat. Ja tosiaan, puhun blogissani blogini nimen mukaisesti tabuista ja herkistä, kivuliaistakin aiheista. Kaikelle on tosiaan aikansa.
Marika: En luovuta, kiitos <3
Feline: Olen kuullut samaa, se johtuu varmaan jostain stressihormonista tms.. kiitos ^^
Kartanonrouva Elise: Kiitoksia hurjasti ja hyvä että kuvat ovat sunkin mielestä hyvänmaun mukaisia, niissä ei ollut nimittäin mitenkään tarkoituksena olla herjaava. Ja on totta miten nykyään ei puhuta vieläkään mistään tälläisistä jutuista. Hyvä miten tämä sai näinkin paljon ajatuksia, tunteita ja palautetta aikaiseksi.
Mortianna: Kiitoksia <3 Ei se lääkärin sana ole tosiaan se viimeinen totuus.
Janey May: Tiedän todellakin mitä tarkoitat.. =/
Werewolf: Näin olen myös kuullut.. joten ei hätä ole tämän näköinen.. kiitoksia <3
Shadow self: Mä toivonkin että meille tulisi "vahinkolapsi", näin ollen ei tarttis stressata niin paljoa ja silti olisi toivottu, jos ymmärrät mitä tarkotan xD<3
Nebula: Voi kiitos<3 Sitä mäkin toivon hurjasti <3
Sofia Spåre: Kiitoksia ihana <3 Ja olipa ihana kuulla susta pitkästä aikaa, varsinkin noin iloisen uutisen jälkeen <3
Lähetä kommentti