Mulla on ollut aivan mahdottoman sekava päivä.
Aamulla en olis halunnut herätä lainkaan, joo kaks viikkoa pois koulusta ja taas tekis mieli lintsata? Loistava päivän alku. Mun puhelimeni soi, pää täynnä kirosanoja käännyn kattomaan silmät tihrussa kuka mulle kehtaa soittaa tähän aikaan päivästä (kello oli varttii yli kaheksan aamulla), avaan läpän, ei siis mitään tekstiä. Mitä? Mun puhelimeni kehtaa alkaa takkuilee mulle vasta puolen vuoden jälkeen, ei ole totta.. Väsyneenä mietin, että laittaisin äänettömälle, jos se oikeesti nyt sekoilee. Nukahdan puhelin yhä kädessäni. Viiden minuutin päästä puhelin soi taas ja päässä muhii mehukas ajatus heittää rikkinäinen puhelin seinään, katson silti näyttöä vittuuntuneena, näytöllä lukee "Pia". Aijaa ei mun kännykkä sitten kai seonnutkaan lopullisesti.
"Mitä?"
"Ai nukuitsä?", kuuluu Pian hämmentynyt ääni.
"Joo.."
" Aijaa, en ois kyl saanu herättää sua."
"No mitä asiaa sulla on?", kysyn vihasena, en ikinä pidä siitä, että mut herätetään aamuisin.
"Eiku jos mä voisin tulla teille.."
"Kello on puol yheksän..", mutisen ja ihmettelen mistä toi nainen saa kaiken tarmonsa.
"No monelta sä tuut?Mis sä oot?"
"Cittaril, oon siel viiden minuutin päästä"
"Okei.."
Mun tekis taas taas jatkaa nukkumista, mutta herätin jo Janin puhuessani Pialle ja se nousee ylös. Ihan turhaa sitä nyt muutamaa minuuttia on sängyssä yksin viettää, joten nousen ylös ja meen pistää itteeni valmiiks ennenku Pia tulee. No enpä jaksanu, myöhästyttiin vähän koulultakin, kun mun aamukahvin juomiseen meni puol tuntia ja tietenkin mulla oli taas kamat ihan hukassa. Piti käydä viel koulul hakee mun haalarit, kun me ollaan raksal, eikä koululla. Ku päästään teatteril, tuntuu oudolta nähdä kavereita, kaikki moikkaa mua, hymyillen, hämmentävää. En oikeen jaksa tehä mitään, mutta teen silti, niinkuin muutkin. Ruokiksella istutaan pidemmän pöydän ääreen, kerrankin hyvää ruokaa, se tehtiin siellä paikan päällä. Meille katettiin pöytäkin valmiiksi ja oli tosi nautinnollinen ateria.
Mulla oli puol kahelta silmälääkäriaika. Kymmenen minuuttia sitä ennen, tajuan, että nyt pitäs olla jo matkalla sinne. Kauhees kiireessä huikkaan moikat, meen pesee suurimmat maalit käsistäni ja lähen takin helmat liehuen juoksee kohti sairaalaa. Juokseminen tiellä, jossa puolet on loskaa ja puolet pelkkää jäätä. Puolessa välissä tajuan, että mun kantapääni on rakoilla. Jotka vuotaa verta. Yritä siinä sitten juosta ilman, että ensinnäkään näytät idiootilta siinä puuskuttaessa, juosten yrittämättä liukastua, juosten yrittämättä välittää kivusta sun molemmissa jaloissa. Jes, tyypillistä mua. Siinä samoilla paikkeilla tajuan, että Jani voisi olla hereillä. Tekstaan sille ja se ON hereillä.. eih, se olis yhtä hyvin voinu heittää mut, ettei ois tarvinnu tätäkään kestää. Liian myöhäistä. Jani lupaa hakea mut takas teatterille.
Loppuen lopuksi sain itteni paikalle melkein puol tuntia myöhässä, mutta onneksi tajusin soittaa sinne, ettei tullu monen kympin laskua siitä, etten muka ilmestyny paikalle. Ja onneksi sain samantien vettä, laastareita ja lääkäri otti vastaan vain kymmenen minuutin odotuksen jälkeen. Mun silmä on kuulemma parantunut, joudun silti käyttää antibioottia kolme päivää ja mun silmä tuntuu pullahtavan pois kuopastaan, koska se on nimenomasen antibiootin takia helvetin kuiva. Maanittelen sitä, etten löydä korttiani mistään, ei ole tarpeeks käteistä, eli jes, en voi ostaa uusia kosteuttavia silmätippojani.
Kun koulu loppuu, Pia oottelee mun kanssa mun bussia, bussissa mietin vaan kuinka nälkä mulla on. Kotiin tullessa valitan rakkojani, väsymystä ja nälkääni. Hetken angstauksen jälkeen saan itteni menee tekemään ruokaa. Eli lämmitän Janin toissapäivänä tekemää ruokaa mikrossa. Sitten maanittelen, etten tiedä missä mun korttini on. Jani auttaa etsimään sitä mun kanssa.. sitten sen päähän pälkähtää, että se vois olla mun laukussa. Se kattoo mun laukkuun ja nostaa sormien välissään mun Nightwish somisteista Sampopankin pankkikorttia. Ei ole totta. Niin mua jälleen.
Jani käy auttamassa Anniinaa sen auton kanssa. Mä tuijotan telkkaria mieli tyhjänä kaikesta, syöden sipsejä. Onneksi Mtvltä tulee My life as Liz, se on ihan mahtava, piristyn hetkeksi. Sitten ohjelma vaihtuu Cityksi ja mun mieleni laskee tuijottaessani alkutunnarin aikana näkyviä päähenkilöitä, joilla on kolme metriä pitkät sääret ja ne on kertakaikkisen täydellisiä. Ja minä olen turvonnut, arpinen läski, jonka naama on täynnä finnejä ja hiukset huonosti, enkä todellakaan omaa niin täydellisiä sääriä. Tyrkkään tyhjän sipsipussin vois sylistä, nousen, huokaisen alistuneena, koska Mia sai juuri sillä hetkellä mun päästäni otteen. Moikkaan vanhaa kaveria ja palaan takas kattomaan telkkaria. Kun Jani palaa kotiin ja kysyy mites mulle menee, vastaan ettei mitään erikoista. Sisältäni kuuluu pieni ääni, joka sanoo, olen rikki, auta.
--
(puoli tuntia myöhemmin kirjotuksesta)
Piti lopettaa hetkeks kirjotus, koska mua ahisti niin paljon myöntää itsellekin, että en taas tunnu parantuvan. Toistelen itselleni, ettei mulla ole enää ongelmaa, vaikka oksennankin, koska en tee sitä enää niin usein. Totuus on, että mulla oikeasti on edelleen bulimia, eikä asiaa auta yhtään se, etten halua myöntää sitä. Jani huomas mun ahistukseni ja kysy "Mikä sulla on?" En saanut ääntäkään tehtyä, puristin vaan huulet yhteen, rintaa puristi ahistuksesta ja aloin itkeä. Jani tuli mun viereen halaamaan ja kysy uudestaan mitä mulla on hätänä. Osotin koneen näyttöä Janin kysyessä miksi olen rikki, myönsin, että oksennan edelleen. Se vaan halas mua hiljaa ja toisteli mulle totuuksia, suuteli mun hiuksia ja anto mun itkeä rauhassa.
Mä olen niin onnekas, kun mulla on Jani mun tukenani. Nyt olo on rauhottuneempi, mutta mua ahistaa edelleen. Mä luen nykyään More to love blogia. 2 kaverusta kirjottelee sitä, kertoo omasta elämästään ja kauneuskäsityksistä. Tän päivänen merkintä on tosi hyvä, piristi mua. Sen ne onnistuu aina tekemään.
Kannattaa oikeesti alkaa seuraamaan.
More to love
/Leena
