Do good things come to those who wait or do they wait forever.

Ajattelin kertoa vähän kuulumisia, mutta nyt en tiedäkään mistä alkaisin. Ehkä siitä, että sekavuustila on jälleen palannut. Silmä onneksi tulossa taas kuntoon, mutta sen takia olen taas joutunut olemaan pois koulusta. Joka on siis erittäin ahdistavaa. Niin vähän jäljellä ja tahtoisin sen jo olevan ohi, mutta en silti saa aikaiseksi mentyä kouluun ja tehtyä hommia mitkä olisi voinut olla valmiina jo aikaa sitten. Tunnun olevan taas ihan hukassa, välillä mielessä käy, että en oikeastaan tiedä kuka mä olen. En uskalla olla oma itseni ja jostain kummallisesta syystä päälle iskee kauhea mullaonkaikkihyvin-esittämisvaihe. Josta ei tietenkään ole minkään sorttista hyötyä. 

Luonnollisesti tämä kieltäminen käy voimien päälle, enkä jaksa sitä ja romahdan kuitenkin millon mistäkin asiasta (tänään siihen on riittänyt äiti, hidas kone ja peilikuvan näkeminen). Nämä pienet romahdukset saa mut ratkeamaan polttamisen ja oksentamisen suhteen aina ajoittain. Enkä saa kummastakaan silti enää mitään tyydytystä. Ne tulee tavallaan tavan mukana, ennen ne ovat auttaneet muttei enää. Pitäisi saada tilalle uusia ja parempia tunteiden purkukeinoja (terveellisempiä), kuten liikunnan lisäys, mutta useimmiten silläkin on huonoja sivuvaikutuksia kuten; tunnen olevani yhtäkkiä kauhea läski ja tahdon liikkua lisää.. tai masennuksen takia en ole saanut syötyä tarpeeksi ja sillä liikunnalla kulutan vähäisetkin energiani ja tilalle tulee fyysisesti oksettava olo.

En ole taas pariin viikkoon käynyt terapiassakaan, olen jäänyt mieluummin kotiin makaamaan peiton alle, vetänyt peiton silmille ja nukkunut koko päivän. Välillä nolottaa koko homma ja mietin, että pitäisikö tässä olla muka aikuinen, ei kovasti siltä vaikuta. No eikös tällänen ajattelutapa saa itsensä tuntemaan vieläkin pettyneemmäksi ja tässä minulla onkin loputon itsensäruoskimisnoidankehätilanne. Lakkaamatta mielessä pyörii menneisyyden virheet, on ihan naurettavaa, että ahdistun vieläkin asioista mitä on tapahtunut ala-asteella tai lukiossa. Virheistä kuuluisi vaan ottaa opikseen ja jatkaa eteenpäin, ei jäädä märehtimään lehmän lailla jokaista pientäkin asiaa. Suu täynnä virheruohoa eikä aidan toisella puolellakaan näytä olevan vihreämpää. En edes kaipaa sitä, että olisin joku muu, tahtoisin vain elää normaalisti, ilman jatkuvaa ahistelua turhasta.

Ahistelu on muuttanut julkisenpaikankammoani suhteellisen pahaksi ja pelkään taas joinain päivinä mennä edes pihalle. En vain tahdo mennä sinne. Mieluummin vältän ikävät tosiseikat, eli sen, että menen nolaamaan itseni vaikka bussikuskin eteen, joka näkee aina ajoittain mun myöhästyvän bussista. Tai en halua mennä mutisemaan kauppaan ja pelätä, että nyt se pankkikortti teki tenän ja joudun kaikkien nähden myöntämään, etten voikaan ostaa mitään. Pelkään tekeväni jatkuvasti virheitä, sen johdosta en halua tehdä enää mitään. Viime viikolla pelkäsin tiskata, koska olen hajottanut viime aikoina kamalasti astioita ollessani hajamielinen. En vain tajua, miten voin luonteeltani olla niin avoin, menevä, lojaali ja uskalias ja silti, kun olen yksin pelkään huoneen nurkkia. Typerää! Kaipaisin niin kovasti maisemanvaihdosta, mutta olen luvannut itselleni, että saan lähteä Helsinkiin vasta, kun olen saanut koulussa laatoitusnäyttöni tehtyä. Olkoon se porkkanani ja sillä lähdetään. Nyt nukkumaan, että jaksan huomenna kasiksi kouluun hikoilemaan.

/Leena