Purple haze Part 1

Mä näen joka yö hirveästi unia. Ja en yleensä kirjottele niitä enää nykyään mihinkään, mutta on kyllä tehnyt mieli. Tänään näin niin mielenkiintoista unta (omasta mielestäni), joka tuntui kuin seikkailulta. Ja se on todella hyvä esimerkki siitä millaisia unia yleensä nään. Nimenomaan seikkailua. Yleensä se on tälläinen fantasia-scifimainen tai sitten se käsittelee aina jollain tapaa zombeja ja niitä vastaan taistelua. Mutta tänään mä ajattelin jakaa teille tämän aamuisen uneni ja kirjoitin sen tarina muotoon, jotta sitä olisi mielekkäämpää lukea, kenties. Jos jotakuta kiinnostaa tää tarina, voin kehittää siitä toisenkin osan, koska lopputarina on mun päässäni jo suhteellisen valmiina. Olisi tästä saanut yksityiskohtaisemmankin, mutta nyt enää parin tunnin pohdinnan jälkeen enää jaksa miettiä tätä enää. Joten toivon mukaan nautitte!

-----

Olipa kerran pieni tyttö, joka näki unta suuresta maailmasta. Hän kiipesi unessaan korkean vuoren huipulle. Huipulle päästyään edessä avautui kaunis maailma. Herätessään hän tajusi, sinne hänen on mentävä. Mutta uneen liittyi myös suuri vesiputous, kun hän sen näkisi, tietäisi tyttö olevansa siellä mihin kuului.

Lähtiessään vihdoin tälle suurelle matkalleen, tyttö oli jo ehtinyt kasvaa kauniiksi naiseksi. Hän oli täynnä intoa, varmuutta ja myös tietoa, olihan hän ottanut selvää matkustamisesta, kartoista, saanut itsensä hyvään kuntoon. Ja hän halusi mukaansa parhaimman matkustustiimi, mitä hänen planeettansa päällään kantoi.

Mukana oli hänen paras ystävänsä Camelia, joka ei väistynyt hänen tieltään, kun oli tosi kyseessä. Tiimiin kuului myös kylän lääkäri Ehlonna (ainahan mukana on yksi lääkäri, yksi), kylän luonnontieteiden tuntija Vecna ja vahvoja sotureita hänen kylästään Quall, Mantarei, Dhaern, Malhavok. Ei toki hänen sovi yksin lähteä, ilman turvaa, eihän?

Aamu sarastaa pian lähtöpäivälle ja sankarittaremme lähtee matkaan tiiminsä kanssa. Päivä vaikuttaa lupaavalta, vain muutamia poutapilviä lipuu taivaankannen ylitse. Sora sorisee hänen jalkojensa alla, eikä hän tunne selässään olevan repun painoa. Hänen ystävänsä juttelevat hänen takanaan iloisilla äänillään, mutta naisemme ei näe, eikä kuule mitään muuta, kuin uuden maailmansa kutsun.

Viikkojen päästä he ovat päässeet erittäin suuren mäen päälle ja joukolle avautuu kaunis maisema villiintyneestä, mutta viihtyisästä kylästä, joka on täynnä kauniita pieniä puisia taloja sataman kupeessa. Pienet kukat ovat ehtineet valloittaa isoja alueita kylästä, mutta ne näyttävät vain sulostuttavan paikkaa. 

- Juokse kanssani satamaan Kireia! Camelia huutaa.

- Minä ehdin kyllä ensin, sankarittaremme toteaa parhaalle ystävälleen.

Ja niin kyläläisten miehet katsovat rantaan kirmaavia nauravia naisia päätään pudistellen.

- Mennäänkö tarkistamaan paikkaa, varmuuden vuoksi? Kysyy sotureista suurin Quall.

- Mennään vaan, aika autiolta tämä paikka silti näyttää.. kaunista, mutta karmivan hiljaista, vastaa Dhaern hiljaa ja epäilevästi.

Varsinkin tietäjä Vecna katsoo paikkaa erittäin varuillaan. Kukaan ei huomaa kuinka hän pälyilee keltaisilla silmillään maasta tietynlaisia kiviä.

Rannassa Camelia ja Kireia keräävät merestä esineitä ja tuoretta ruokaa tuoden ne laiturille pienissä pusseissa. Yksi pussi tavaroita silti kirpoaa Kireian kädestä, mutta Camelia nappaa sen takaisin ystävälleen, ennenkuin hän ehtii tekemään mitään. Päivä vaihtuu nopeasti iltaan, jonka he viettävät rannalle juoden ja syöden mitä löysivät autioista taloista. Tytöt päättävät, että he menevät nukkumaan yhteen rantaloista, jossa on iso kuisti ja riippumattoja. Dhaern ja Malhavok jäävät yöksi vahtiin pitäen aseensa lähettyvillään.

Aamu sarastaa jälleen uutta maailmaa etsivälle joukollemme ja he lähtevät jälleen matkaan. 

- Miksei tämä voi olla etsimämme paikka?, Camelia tokaisee Kireialle.

- Ei tämä ole se mitä etsin, sitäpaitsi, ei täällä ole edes vesiputousta, Kireia vastaa.

- Tarpeeksi kaunis tämä olisi ainakin ollut..

Jonon häntäpäässä oleva Vecna asettelee reppuaan paremmin, onhan siellä nyt enemmän painoa. Hänen löytämänsä kivet tuovat ilkeän hymyn hänen huulilleen.

Jälleen päivien vieriessä viikoiksi joukko alkaa väsymään, ei viidakosta sentään tunnu mitään löytyvän. Silti Kireia on varma suunnastaan, eikä tahdo muiden valittavan turhasta. Itsehän he tahtoivat alunperin lähteä matkaan? Pikkuhiljaa viidakko vaihtuu karummaksi ja Camelia ärsyyntyy kävelemään kivistä polkua, hän on jo avaamaisillaan taas suutaan uuten valitusryöppyyn, mutta sulkee suunsa samantien, kun eteen avautuu jälleen uusi näkymä. 

- Miten joku edes voisi asua tälläisessä paikassa? kysäisee Ehlonna, kun pyyhkii hikeä otsaltaan.

- No ilmeisesti ei kukaan enää voinut asuakaan, tämänkin paikka on täysin autia, ihan kuin edellinenkin.. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Kysyy Camelia puolestaan, koska ei malta olla enää hiljaa.

- Se meidän pitää selvittää, tunnen sen, Kireia vastaa molemmille. Hän kääntää katsettaan pitkin kivistä ja kuivaa maisemaa, josta tuuli pöllyttää hiekkaa heidän päälleen. - Mennään tutkimaan paikkaa, hän vielä toteaa kaikille.

Tuntien etsinnän jälkeen he kokoontuvat kivisten, sortuneiden talojen keskelle.

- Ei täältä mitään löydy, vaihdetaan taas maisemaa, jatketaan itään tuolta, Quall murahtaa matalalla äänellään osoittaen tietä parin sortuneen talon välillä.

- Jatketaan vain, onko kaikki paikalla? Hetkinen.. missä Vecna on? Kireia kysyy muilta.

- Näin hänen menevän tuonne vähän matkan päähän, siellä on jonkinlainen luola, Camelia vastaa ja osoittaa päinvastaiseen suuntaan Quallin osoittamasta tiestä.

-Mennään sanomaan hänelle, että olemme lähdössä, Kireia sanoo.

Luolaa ei voinut varsinaisesti huomata, ellei tiennyt sen olevan siinä. Se näytti jotenkin maastoutuvan muuhun seinämään, jossa sen sisäänmenoaukko on. Kireia astuu sisään ensimmäisenä, varoen päätään ja kuluneita askelmia jotka joku on tehnyt vuosisatoja sitten. 

- Mitä ihmettä hän täällä tekee? Kireia mutisee hiljaa itsekseen, mutta takana tuleva utelias Camelia vain pudistaa ihmettelevästi päätään ja kohauttaa hartioitaan.

Luola on karu ja pimeä, Kireia näkee vain vaivoin eteensä. Onkalomaisesti muotoutuva luola tuntuu kätkevän sisäänsä vanhoja salaisuuksia. Siellä tuntuu ummehtunut haju, joka tekee hengittämisen vaikeammaksi. Käytävät vaikuttavat loputtomilta, eivät he millään voi tutkia koko luolastoa, eikä Kireia näe siihen mitään syytäkään. Yhden haarautuvan käytävän päässä hän viimein turhautuu Vecnan etsinnästä ja on jo huutamaisillaan häntä nimeltä kunnes..

- Viimeinkin! Kaksi palaa, tämän täytyy tarkoittaa sitä, että minun kuuluu avata se.. minun, ei kenenkään muun. Minusta tulee kaikkein mahtavin, viimein minut muistetaan, minulle kumarretaan..

Ääni kuuluu hiljaisena ja käheänä, mutta kuuluu selkeästi kaikuvassa ja tyhjässä käytävässä. Monologin päättää mielihyväinen, pahaenteinen hiljainen nauru. 

- Minä jätän muut, typeryksiä kaikki. Vielä he tulevat tietämään minun mahtini. Ei, minä tapan ne, kukaan muu ei tule saamaan näitä..

- Vecna, mitä sinä teet? Kireia astuu esiin kulman takaa ja katsoo kummissaan heidän tietäjäänsä. Hän tuntee pettymyksen karvaan maun, eikö hän ole tuntenutkaan Vecnaa?

- Mitä? Vecna säikähtää ja huudahtaa kimeästi, samalla hän pudottaa pitelemänsä kivet maahan, suoraan Kireian eteen. Huuto jää kaikumaan käytävillä. 

- Minä kysyin mitä sinä teet ja mutiset meidän tappamisestamme? Kireia vastaa suunsa muuttuen kireäksi.

- Minä vain tässä katselin mitä kiviä täällä on, erittäin mielenkiintoisia, en minä muuta.. Vecna katsoo Kireiaa paniikki silmissään. Vecnan siniselle iholle kertyy hikikarpaloita ja hänen kätensä nykivät kohti  maahan pudonneita kiviä.

- Mitä nämä ovat? Camelia ihmettelee ja astuu myös lähemmäs Vecnaa ja Kireiaa. - Kiviä? Miksi ne ovat niin tärkeitä? Nämä ovat vain lättäniä kiven palasia..

Kireia katsoo isompaa kiveä, jota Vecna oli käännellyt, sen toisella puolella näkyy selkeästi puuttuvia palasia. Ihan kuin joku olisi laittanut ne siihen kiinni ja nyt ne oli irrotettu. Aivan kuin niitä olisi yritetty piilottaa joltakin. Kireia kumartuu nostamaan kiviä, mutta silloin Vecna ärähtää.

- Älä sinä koske niihin! Ne ovat minun! Vain minun, enkä jaa niitä kenenkään kanssa! Vecnan silmät tuijottavat tummina kiviä ja hänen ihollaan hiki virtaa. - Minä olen ne löytänyt, on minun kohtaloni käyttää niitä!

- Käyttää, mutta.. Kireia ei ehdi sanomaan mitään, koska yhtäkkiä luolasta kuuluu iso kolahdus. Kivet alkavat hohtavat maassa violetin hehkuisena.

Quall juoksee Kireian luokse hengästyneenä.

- Nyt pitää lähteä! Täällä menee jonkilaisia ovia kiinni joka puolella, pääsisäänkäynnilläkin on yksi, nyt meidän pitää mennä!

- Jätetään tuo tänne, Camelia sanoo painokkaasti ja osoittaa kapeall kädellään Vecnaa. - Me tuskin halutaan petturia mielipuolta mukaamme. Quall, älä päästä sitä tulemaan, se haluaa tappaa meidät kaikki! Camelia kirkuu Quallille.

- Vai niin hän haluaa?

- Ette te voi jättää minua tänne, Vecna parahtaa kauhuissaan, mutta jo kääntyneille selille, jotka juoksevat kohti pääsisäänkäyntiä.

Kireia tuntee hiekkapölyn karhean maun suussaan juostessaan minkä jaloistaan irti saa. Ovia kolahtelee kiinni pitkin luolaa ja pelko saa Kireian jalat kulkemaan aina vain nopeammin. Sisäänkäynnillä muu tiimi jo odottaa heitä, huolestuneet kasvot heitä kohti. Ovi on todella menossa kiinni heidän edessään, eivätkä he voi pysäyttää sitä. Kireia kuulee takanaan rahisevaa puuskutusta, Vecna juoksee heidän takanaan. Ei olisi oikein jättää häntä tänne, Kireia ajattelee ja huutaa sen muille ääneen, ei vaikka hän olisikin petturi. Viimeiset metrit juostuaan Kireia katsoo taakseen ja näkee Vecnan kauempana. Aivan liian kaukana, että tämä ehtisi. Quall on silti jo valmiina pitämään hänet kaukana. Petturit eivät hänen mielestään ansaitse elää. Kireia tuntee ystävälliset kädet vetämässä hänet ulos ja samalla itsensä jälleen kääntyvän katsomaan puhisevaa Vecnaa, jonka kauhistuneet kasvot jäävät jylisevän oven taakse. Yhtäkkiä on aivan hiljaista ja kaikki tuijottavat juuri kiinni mennyttä ovea, jota ei alunperin pitänyt olla pelkässä luolassa näyttävässä paikassa.

- Mitä juuri oikein tapahtui? Camelia kysyy hengästyneenä, nähden muiden kasvoilla täsmälleen saman kysymyksen?

- En minä vaan tiedä.. ja ne kivet..

- Minulla on ne täällä, Camelia sanoo ääni väristen ja ojentaa kaksi pientä litteää kiveä Kireian käsiin. Ne on lämpimiä ja hohkaavat edelleen lievästi violettia hehkua. - Vecna puhui jotain niiden käyttämisestä, että muut kumartavat hänelle vielä.. mitähän se tarkoittaa? Kuulosti epäilyttävältä.

- Ehkä niitä ei olisi kuulunut ottaa sieltä. Onko kukaan haavoittunut? Ehlonna varmistaa kaikilta.

- Ei, paitsi petturi Vecna, joka jäi sisään ja taitaa kuolla siellä nälkään.

- Mitä tapahtui? muut kysyvät.

- No ensiksi me lähdimme etsimään Vecnaa tuolta sokkeloisesta luolasta.. Camelia aloitti selityksensä. Kireia kuuli vain osan mitä Camelia puhui, koska oli niin keskittynyt pieniin kiviin kämmenellään. Kaksi kylää ilman ihmisiä ja outoja kiviä? Hänen katseensa ajautuu reppuun, jonka Vecna on jättänyt luolan suulle.

Translation:
I saw a dream and I made a little story about it. Sorry I am too tired to translate it.
But today is our Independence Day!

/Leena